Ennen maahanmuuttoa tein listaa asioista jotka halusin tehda uudessa kotimaassa. Listaan kertui 10 asiaa jenkeista ja 2 naapurimaista.
1. Pelaa 100 dollaria ruletissa Las Vegassa.
2. Pukeudu stetsoniin ja buutseihin (mieluiten Texasissa).
3. Tee automatka ja yovy tienvarsimotellissa (jossa on mieluiten nuhruinen vihertava tai ruskea sisustus).
4. Tutustu Amish kulttuuriin.
5. Mene Baseball/jenkkifutis/koripallo otteluun ja kannusta joukkuetta ison muovikaden kanssa (ja syo hodari).
6. Syo Macaroni and Cheese:a ja katso Oprah showta
7. Tilaa kiinalaista ruokaa hassuissa pahvilaatikoissa (muista onnenkeksi).
8. Kavele pitkin viidetta avenidaa korkkareissa ja lounasta (cocktailien kera) kivassa ravintolassa.
9. Juhli Thanksgiving:ia (syo kalkkunaa).
10. Syo mustikkapannukakkuja Diners ravintolassa, jossa tarjoilijalla on uniformu ja han kiertaa kahvipannun kanssa tayttamassa ihmisten kahvikuppeja.
10+1. Snorkkeloi Karibilla.
10+2. Ota tangokurssi Buenos Airesissa.
Kun tehtavia kertui listaan sopivasti saman verran kuin kuukausia vuoteen olen yrittanyt tayttaa ainakin yhden kuukaudessa. Tahan mennessa voin ylpeana reportoida, etta 5, 6, ja 10 on kokeiltu.
Eilen tuli kaveltya viidetta avenidaa ja illallistettua kivassa ravintolassa, mut jalassa ei ollut korkkareita. Eli 8. on melkein kans kokeiltu.
Nyt pitaa ruveta jarkkaamaan matkaa Pensylvaniaan (tapaamaan Ammish:eja) tai Texasiin...
Karibia ja Buenos Aires saa jaada kylmille kuukausille.
lunes, 2 de agosto de 2010
martes, 20 de julio de 2010
Hankala aihe
Miten tata nyt selittais.
Asun maassa joka kay sotaa, mutta en ole viela paassyt juttelemaan aiheesta kenenkaan kanssa. Ihan kun olisi Espanjassa eika voisi puhua jalkapallosta.
Syy on tietysti ihan oma. En ota asiaa puheeksi. Varmaankin siksi, etta olen vannoutunut pasifisti ja en tieda miten asiaa lahestya mahdollisismman neutraalisti.
"Mites se sota sujuu, ei sitten loytynyt niita massatuhoaseita?..."
On kaksi yleista lausahdusta joita olen kuullu taalla, joihin haluaisin selvitysta, mutta en tieda kenelta kysyisin ja miten asiani esittaa.
Lausahdys yksi: Sotilaat ovat sankareita.
Tama arsyttaa niin vietavasti. Mika tekee 20 vuotiaasta tappamaan valmiista ihmisesta sankarin? Se etta han laittaa oman henkensa uhatuksi? Se oikeuttaa suoraan sankarin titteliin?
Lausahdus kaksi: Sotilaat puollustavat Amerikan tapaa elaa ja sen vapauksia.
Tassa pitaisi tietenkin ekana selvittaa, mika on Amerikkalainen tapa elaa ja mitka ovat ne uhatut vapaudet, joita nyt puollustetaan vieraalla maalla vakivoimalla.
Pitaa ruveta avaamaan keskustelua aiheesta seuraavilla illalliskutsuilla jotenkin hienovaraisesti.
Saa nahda miten hyvin se tulee sujumaan.
Asun maassa joka kay sotaa, mutta en ole viela paassyt juttelemaan aiheesta kenenkaan kanssa. Ihan kun olisi Espanjassa eika voisi puhua jalkapallosta.
Syy on tietysti ihan oma. En ota asiaa puheeksi. Varmaankin siksi, etta olen vannoutunut pasifisti ja en tieda miten asiaa lahestya mahdollisismman neutraalisti.
"Mites se sota sujuu, ei sitten loytynyt niita massatuhoaseita?..."
On kaksi yleista lausahdusta joita olen kuullu taalla, joihin haluaisin selvitysta, mutta en tieda kenelta kysyisin ja miten asiani esittaa.
Lausahdys yksi: Sotilaat ovat sankareita.
Tama arsyttaa niin vietavasti. Mika tekee 20 vuotiaasta tappamaan valmiista ihmisesta sankarin? Se etta han laittaa oman henkensa uhatuksi? Se oikeuttaa suoraan sankarin titteliin?
Lausahdus kaksi: Sotilaat puollustavat Amerikan tapaa elaa ja sen vapauksia.
Tassa pitaisi tietenkin ekana selvittaa, mika on Amerikkalainen tapa elaa ja mitka ovat ne uhatut vapaudet, joita nyt puollustetaan vieraalla maalla vakivoimalla.
Pitaa ruveta avaamaan keskustelua aiheesta seuraavilla illalliskutsuilla jotenkin hienovaraisesti.
Saa nahda miten hyvin se tulee sujumaan.
martes, 6 de julio de 2010
Huonosti lammitetty sauna
Piti sitten tulla Connecticuttiin tama kokemaan. 58 asteen helle. En ole ikina aikasemmin hikoillut tallasessa lammossa, ei koko vuoden aikana Dominikaanisessa, ei Intiassa, ei Espanjassa.
Tarkelleen ottaen ilman lampotila on 38 astetta, mutta hurja ilmankosteus, 65%, tekee helteesta 58 asteisen. Mitaan ei jaksa tehda. Istuessakin hikoaa.
Jos olisin fiksu niin lahtisin ostoksille ilmastoituihin tiloihin, ilmastoidulla autolla, mut kun ei meikkikaan pysy naamassa, ja kaikki vaatteet on hetkessa hikilaikkia taynna en saa itseani raahattua ihmisten ilmoille.
Taidan raahautua punanaamaisena ja hikisena jaatelokioskille.
Tai rannalle ja kellotella rantavedessa.
Tai ajatella talven pakkasia.
Huomenna on luvassa jo onneksi viileampaa.
Tarkelleen ottaen ilman lampotila on 38 astetta, mutta hurja ilmankosteus, 65%, tekee helteesta 58 asteisen. Mitaan ei jaksa tehda. Istuessakin hikoaa.
Jos olisin fiksu niin lahtisin ostoksille ilmastoituihin tiloihin, ilmastoidulla autolla, mut kun ei meikkikaan pysy naamassa, ja kaikki vaatteet on hetkessa hikilaikkia taynna en saa itseani raahattua ihmisten ilmoille.
Taidan raahautua punanaamaisena ja hikisena jaatelokioskille.
Tai rannalle ja kellotella rantavedessa.
Tai ajatella talven pakkasia.
Huomenna on luvassa jo onneksi viileampaa.
lunes, 5 de julio de 2010
2 kuukautta
Siita on nyt sitten kulunut jo 2 kuukautta kun laskeuduttiin uudelle mantereelle.
Verhoja ei oo edelleenkaan ikkunoissa tai tauluja seinilla, mut kotiutuminen on silti taydessa kaynnissa.
Paras muffinssipaikka on loytynyt, samoin lemppari vaate- ja ruokakauppa. Juansi kay pyorailemassa paikallisen triathlonklubin kanssa ja mina olen loytanyt koiratarhan jossa kayda viikottain saamassa haukkuja ja hannanheilutuksia (ja kompensoimassa sita, etten viela ole loytanyt uusia kaveripiireja).
Asiat rupeavat vahitellen loksahtelemaan paikoilleen. Mika tietty on hyva juttu.
Toisaalta jannittava muutoksen ilmapiiri on taas laantumassa.
Ensin oli muutosta ilmassa Baselissa pari kuukautta putkeen. Viimeinen kerta lempiravintolassa, viimeinen kerta kavellen Rhinin rannalla, viimeinen sita, viimeinen tata.
Ja sitten muutto ja iso rypas esimmaisia.
Ensimmainen ruokaostos supermarketissa, ensimmainen kerta paikallisessa pankissa, ensimmaiset itsenaisyyspaivan ilotulitukset.
Asioitten arkiintuessa ensimmaisia ei enaa olekkaan niin tiheaan. Elama rupeaa urautumaan samoille poluille (vaikkakin tassa tapauksessa eri metsassa).
Ja yhtakkia huomaan olon olevan haikea.
Voiko muutokseen jaada koukkuun?
Verhoja ei oo edelleenkaan ikkunoissa tai tauluja seinilla, mut kotiutuminen on silti taydessa kaynnissa.
Paras muffinssipaikka on loytynyt, samoin lemppari vaate- ja ruokakauppa. Juansi kay pyorailemassa paikallisen triathlonklubin kanssa ja mina olen loytanyt koiratarhan jossa kayda viikottain saamassa haukkuja ja hannanheilutuksia (ja kompensoimassa sita, etten viela ole loytanyt uusia kaveripiireja).
Asiat rupeavat vahitellen loksahtelemaan paikoilleen. Mika tietty on hyva juttu.
Toisaalta jannittava muutoksen ilmapiiri on taas laantumassa.
Ensin oli muutosta ilmassa Baselissa pari kuukautta putkeen. Viimeinen kerta lempiravintolassa, viimeinen kerta kavellen Rhinin rannalla, viimeinen sita, viimeinen tata.
Ja sitten muutto ja iso rypas esimmaisia.
Ensimmainen ruokaostos supermarketissa, ensimmainen kerta paikallisessa pankissa, ensimmaiset itsenaisyyspaivan ilotulitukset.
Asioitten arkiintuessa ensimmaisia ei enaa olekkaan niin tiheaan. Elama rupeaa urautumaan samoille poluille (vaikkakin tassa tapauksessa eri metsassa).
Ja yhtakkia huomaan olon olevan haikea.
Voiko muutokseen jaada koukkuun?
viernes, 25 de junio de 2010
My encounter with a pop tart
I knew the day would arrive. It was useless to deny it.
He, a lovechild between a pie and a piece of toast, typically american, me, a stranger in a new country, looking for confort.
I knew I should not, at the same time I was curious, all those people can not be wrong.
It was brief, and although I expected not to enjoy it, I was proven wrong right from the beginning.
He was so much better than I could have ever imagined.
I know it can not happen again. We are not ment to be. He is way too complicated with words like "niacinamide" and "sodium acid pyrophosphate". I like things simple and natural.
But the memory will stay.
Next time someone mentions him I will not say a thing, just smile slightly and remember the sweet moment.
He, a lovechild between a pie and a piece of toast, typically american, me, a stranger in a new country, looking for confort.
I knew I should not, at the same time I was curious, all those people can not be wrong.
It was brief, and although I expected not to enjoy it, I was proven wrong right from the beginning.
He was so much better than I could have ever imagined.
I know it can not happen again. We are not ment to be. He is way too complicated with words like "niacinamide" and "sodium acid pyrophosphate". I like things simple and natural.
But the memory will stay.
Next time someone mentions him I will not say a thing, just smile slightly and remember the sweet moment.
miércoles, 16 de junio de 2010
Kafka Amerikassa
Firmojen automatisoidut puhelinpalvelupisteet ovat oikein veitikoita.
Vahan kuin soittaisi dementoituvalle vanhalle tadille. Koskaan ei tieda kauanko puhelu tulee kestamaan, saatko tarvittavan informaation (joko annettua tai vastaanotettua) ja kuinka moneen otteeseen joudut toistamaan oman nimesi.
Tana aamuna sain puhelun autokauppiaalta (en ole tainnut mainita, ostettiin kaytetty Volvo viimeviikolla. Nyt vaan koiraa ja lapsia peliin niin on kiiltokuva valmis. Huomaa ironia, kiitos). Kaikki oli valmista auton luovutukseen, vain pieni sivuseikka piti hoitaa alta pois. Kortissa jonka vakuutusfirma oli faxannut kauppialle todistuksena voimassa olevasta vakuutuksesta, oli mainittu vain Juansin ensimmainen sukunimi. Koska Juansin ajokortissa on molemmat ei dokumentit vastanneet toisiaan 100%.
Lupauduin hoitamaan asian pikimmiten kuntoon.
Kertomus alkaa oikeestaan vasta tasta.
Reippaana Suomalaisena etsin nettisivuilta asiakaspalvelun numeron. Numerossa minua tervehtii automaatti joka kolmen valinnan (autovakuutus, vakuutuksen muutos, haluan etta minua palvellaan Englanniksi) jalkeen pyytaa vakuutus- ja ja postinumeroni. Sitten paasen jonoon puhumunaan oikean ihmisen kanssa.
Minua palvellut keski-ikainen rouva kuuntelee ystavallisesti asiani. Han ei valitettavasti voi auttaa koska vakuutukseni on niin tuore (hankittu maanantaina, voimassa tanaan), ettei se nay viela hanen paatteellaan. Han siirtaa minut toiselle hekilolle. Nuorempi nainen vastaa ja taas kaydaan lapi vakuutus- ja postinumeroa seka nimeani ja syntymaaikaani. Hankaan ei valitettavasti voi tehda asialle mitaan, minun on puhuttava saman henkilon kanssa joka alunperin myi vakuutuksen. Koska en muista hanen nimeaan, etsii nuorikko minulle hanen etunimensa (Nick) ja pyytaa odottamaan kun han yhdistaa. Paadyn linjalle joka kertoo numeron olevan epakunnossa.
Soitan uudelleen.
Nappailen numerokoodit Englannin kielelle, autovakuutukselle ja vakuutuksen muutokselle tottuneesti, samoin vakuutus- ja postinumeroni. Pienen jonotuksen jalkeen minua palvelee nuori mies. Selitan hanelle lyhennetyn version ja pyydan yhdistysta henkilollle seka taman suoraa numeroa silta varalta, etta joudun taas vaaralle linjalle. Saan Nickin vaihteen numeron mutta kuulen, etten voi soittaa hanelle suoraan. Minun pitaa aina menna saman prosessin lapi. Kiitan ja pyydan yhdistamaan. Puhelu katkeaa.
Vedan henkea ja soitan uudestaan. Eivat paase minusta eroon nain helposti.
Nappailen numerokoodit Englannin kielelle, autovakuutukselle ja vakuutuksen muutokselle ulkomuistista, samoin vakuutus- ja postinumeroni. Pyydan puheluun vastannutta henkiloa yhdistamaan minut vaihteeseen 2907. Numerossa on puhelinvastaaja jonka aanittanyt miesaani puhuu niin nopeasti, etten saa viestista muuta selvaa kuin etta mainitaan loma, kolleegan nimi ja puhelinnumero (jota en ehtinyt kirjoittaa ylos). Jatan viestin varmuuden vuoksi.
Yritan uudelleen.
Tekee mieli kirota automaattiselle aanelle. Nappailen taas tarvittavat koodit ja kun paasen puheille ihmisen kanssa, pyydan hanta yhdistamaan naiselle jonka nimi mainittiin vastaajaviestissa. Minut yhdistetaan. Paasen taas vastaajaan joka kertoo numeron vaihtuneen. Tama numero ei ole enaa kaytossa. Uusi numero lausutaan rauhallisesti ja selvasti, saan sen ylos.
Soitan uuteen numeroon.
Uuden tyyppinen automaatti. Samat kuviot. Kun paasen puhumaan toisen luusta ja nahkasta tehdyn otuksen kanssa pyydan hanta yhdistamaan minut uuteen numeroon. Taas vastaaja jossa pyydetaan soittamaan alkuperaiseen asiakaspalvelunumeroon. Jatan silti viestin.
Aikaa on kulunut 40 min siita kun aloitin.
En tieda itkisinko vai raivoaisinko.
Vedan henkea, oikaisen ryhdin ja kokeilen viela kerran soittaa Nickille. Nyt kuuntleen kielikeskella suuta mita viestissa sanotaan. "Olen lomalla 9-14 Kesakuuta"... Tanaan on 16. Hanen pitaisi olla paikalla. Jatan toisen viestin.
Viiden minuutin kuluttua puhelin soi. "hei, taalla Nick". Selviaa, etta han ei ole se Nick jonka kanssa minun tarvitsee puhua. Han on pomoportaassa ja minun Nickini on myynnissa. Kaytan tilaisuutta hyvakseni ja tilitan pomoporras Nickille miten turhauttaavaa heidan asiakaspalvelunsa on ja miten olen jo valmis vaihtamaan firmaa. Nick kuuntelee ystavallisesti, pahoittelee syvasti, etsii minulle oikean Nickin ja hanen pomonsa numeron ja jakaa kanssani salaisuuden. Minun tulee kayttaa uutta asiakaspalvelunumeroa ja automaatin vastatessa painaa tahtea ja nappailla 2086. Niin paasen puhumaan suoraan toisen immeisen kanssa. Minun Nickini vaihde toimii samalla lailla. Ei automaattia. Suoraan Nick.
Kiitan hanta ja tunnen olevani voiton puolella.
Soitan uuteen numeroon ja nappailen oikean Nickin vaihteen. Puhelimeen vastaa Matt. Pyydan, etta minut yhdistetaan Nickille. Matt tekee tyota kaskettya mutta ei saa yhteytta toimimaan. Han antaa minulle uuden numeron johon soittaa. Joudun pidattelemaan naurua. Tama on jo niiiiiiin yli kaiken jarjellisen, etta en voi olla nauramatta.
Nappailen uuden numeron, painan tahtea ja nappailen Nickin vaihteen. Paasen taas vastaajaan. Jatan Nickille viestin niin neutraalilla aanella kun vain saan itsestani irti.
Nick soittaa 5 minuutin sisaan ja pahoittelee viivastysta. Asia on hoidettu 30 sekunnissa, han faxaa uudet paperit suoraan autokauppiaalle.
Aikaa oli mennyt yli tunti.
Vahan kuin soittaisi dementoituvalle vanhalle tadille. Koskaan ei tieda kauanko puhelu tulee kestamaan, saatko tarvittavan informaation (joko annettua tai vastaanotettua) ja kuinka moneen otteeseen joudut toistamaan oman nimesi.
Tana aamuna sain puhelun autokauppiaalta (en ole tainnut mainita, ostettiin kaytetty Volvo viimeviikolla. Nyt vaan koiraa ja lapsia peliin niin on kiiltokuva valmis. Huomaa ironia, kiitos). Kaikki oli valmista auton luovutukseen, vain pieni sivuseikka piti hoitaa alta pois. Kortissa jonka vakuutusfirma oli faxannut kauppialle todistuksena voimassa olevasta vakuutuksesta, oli mainittu vain Juansin ensimmainen sukunimi. Koska Juansin ajokortissa on molemmat ei dokumentit vastanneet toisiaan 100%.
Lupauduin hoitamaan asian pikimmiten kuntoon.
Kertomus alkaa oikeestaan vasta tasta.
Reippaana Suomalaisena etsin nettisivuilta asiakaspalvelun numeron. Numerossa minua tervehtii automaatti joka kolmen valinnan (autovakuutus, vakuutuksen muutos, haluan etta minua palvellaan Englanniksi) jalkeen pyytaa vakuutus- ja ja postinumeroni. Sitten paasen jonoon puhumunaan oikean ihmisen kanssa.
Minua palvellut keski-ikainen rouva kuuntelee ystavallisesti asiani. Han ei valitettavasti voi auttaa koska vakuutukseni on niin tuore (hankittu maanantaina, voimassa tanaan), ettei se nay viela hanen paatteellaan. Han siirtaa minut toiselle hekilolle. Nuorempi nainen vastaa ja taas kaydaan lapi vakuutus- ja postinumeroa seka nimeani ja syntymaaikaani. Hankaan ei valitettavasti voi tehda asialle mitaan, minun on puhuttava saman henkilon kanssa joka alunperin myi vakuutuksen. Koska en muista hanen nimeaan, etsii nuorikko minulle hanen etunimensa (Nick) ja pyytaa odottamaan kun han yhdistaa. Paadyn linjalle joka kertoo numeron olevan epakunnossa.
Soitan uudelleen.
Nappailen numerokoodit Englannin kielelle, autovakuutukselle ja vakuutuksen muutokselle tottuneesti, samoin vakuutus- ja postinumeroni. Pienen jonotuksen jalkeen minua palvelee nuori mies. Selitan hanelle lyhennetyn version ja pyydan yhdistysta henkilollle seka taman suoraa numeroa silta varalta, etta joudun taas vaaralle linjalle. Saan Nickin vaihteen numeron mutta kuulen, etten voi soittaa hanelle suoraan. Minun pitaa aina menna saman prosessin lapi. Kiitan ja pyydan yhdistamaan. Puhelu katkeaa.
Vedan henkea ja soitan uudestaan. Eivat paase minusta eroon nain helposti.
Nappailen numerokoodit Englannin kielelle, autovakuutukselle ja vakuutuksen muutokselle ulkomuistista, samoin vakuutus- ja postinumeroni. Pyydan puheluun vastannutta henkiloa yhdistamaan minut vaihteeseen 2907. Numerossa on puhelinvastaaja jonka aanittanyt miesaani puhuu niin nopeasti, etten saa viestista muuta selvaa kuin etta mainitaan loma, kolleegan nimi ja puhelinnumero (jota en ehtinyt kirjoittaa ylos). Jatan viestin varmuuden vuoksi.
Yritan uudelleen.
Tekee mieli kirota automaattiselle aanelle. Nappailen taas tarvittavat koodit ja kun paasen puheille ihmisen kanssa, pyydan hanta yhdistamaan naiselle jonka nimi mainittiin vastaajaviestissa. Minut yhdistetaan. Paasen taas vastaajaan joka kertoo numeron vaihtuneen. Tama numero ei ole enaa kaytossa. Uusi numero lausutaan rauhallisesti ja selvasti, saan sen ylos.
Soitan uuteen numeroon.
Uuden tyyppinen automaatti. Samat kuviot. Kun paasen puhumaan toisen luusta ja nahkasta tehdyn otuksen kanssa pyydan hanta yhdistamaan minut uuteen numeroon. Taas vastaaja jossa pyydetaan soittamaan alkuperaiseen asiakaspalvelunumeroon. Jatan silti viestin.
Aikaa on kulunut 40 min siita kun aloitin.
En tieda itkisinko vai raivoaisinko.
Vedan henkea, oikaisen ryhdin ja kokeilen viela kerran soittaa Nickille. Nyt kuuntleen kielikeskella suuta mita viestissa sanotaan. "Olen lomalla 9-14 Kesakuuta"... Tanaan on 16. Hanen pitaisi olla paikalla. Jatan toisen viestin.
Viiden minuutin kuluttua puhelin soi. "hei, taalla Nick". Selviaa, etta han ei ole se Nick jonka kanssa minun tarvitsee puhua. Han on pomoportaassa ja minun Nickini on myynnissa. Kaytan tilaisuutta hyvakseni ja tilitan pomoporras Nickille miten turhauttaavaa heidan asiakaspalvelunsa on ja miten olen jo valmis vaihtamaan firmaa. Nick kuuntelee ystavallisesti, pahoittelee syvasti, etsii minulle oikean Nickin ja hanen pomonsa numeron ja jakaa kanssani salaisuuden. Minun tulee kayttaa uutta asiakaspalvelunumeroa ja automaatin vastatessa painaa tahtea ja nappailla 2086. Niin paasen puhumaan suoraan toisen immeisen kanssa. Minun Nickini vaihde toimii samalla lailla. Ei automaattia. Suoraan Nick.
Kiitan hanta ja tunnen olevani voiton puolella.
Soitan uuteen numeroon ja nappailen oikean Nickin vaihteen. Puhelimeen vastaa Matt. Pyydan, etta minut yhdistetaan Nickille. Matt tekee tyota kaskettya mutta ei saa yhteytta toimimaan. Han antaa minulle uuden numeron johon soittaa. Joudun pidattelemaan naurua. Tama on jo niiiiiiin yli kaiken jarjellisen, etta en voi olla nauramatta.
Nappailen uuden numeron, painan tahtea ja nappailen Nickin vaihteen. Paasen taas vastaajaan. Jatan Nickille viestin niin neutraalilla aanella kun vain saan itsestani irti.
Nick soittaa 5 minuutin sisaan ja pahoittelee viivastysta. Asia on hoidettu 30 sekunnissa, han faxaa uudet paperit suoraan autokauppiaalle.
Aikaa oli mennyt yli tunti.
viernes, 4 de junio de 2010
Aaseilua kuumuudessa
Kun elohopea kiipee lahelle yhdeksaakymmenta on kuuma. Niin celssiuksina kuin fahrenheitteinakin. Onneks olen ollut lampimanpaikan leireilla treenaamassa useampaan otteeseen, helteen kourat ei ole mulle niin kovat. Nesteytyksesta pidetaan huoli ja kaikki ylimaarainen liikkuminen on poistettu. Kas siksi onkin hyva viettaa paiva taas sisatiloissa ja nena kiinni netissa.
Tai on se nena ollut kiinni myos sanomalaehdessa, sellaisessa nostalgisessa paperiversiossa joka tahraa sormenpaat mustiksi.
Ja vaikka tarkoituksena on olla hissukseen ja rauhassa, saa lehden taide-osio wannabe taidetuntijan pienen sydamen hakaamaan tiheasti. Menisiko ensi viikolla Norah Jonesin puistokonserttiin (ilmainen, 3 dollarin lahjoitus vapaaehtoinen), katsomaan Picasson tai Claude Monet:een (tin? miten sen nyt taivuttais...) nayttelyita, vai jazz konserttiin legendaariseen Blue Noteen? Tai ehka sittenkin kuuntelemaan gospelkuoroa Harlemiin?
Ensimmainen reaktio oli varata kalenteri tayteen ja juosta hulluna paikasta toiseen, mut nyt iski klassinen halvaantuminen liian monen valinnan edessa. Silla on ihan joku nimikin (jota en nut jaksa googlettaa) jonkun aasi se oli, viitaten aasiin joka kahden yhta mehukkaan ja suuren heinakasan valissa kuolee nalkaan pystymatta paattamaan kummasta kasasta soisi ensin.
Etta taalla sita aaseillaan. Allakka on tyhja ja sydan tykyttaa.
Ehka vesilasillinen auttaisi. Parin asteen viileneminen voisi saada rationaalisuuden taas aktivoitumaan.
Tulen juuti takaisin.
...
Eli yritetaan uudestaan. Rauhassa ja vesilasin kanssa.
Tiistaina 8pva on Museum Mile festival jolloin kaikkiin alueen yhdeksaan museoon on ilmainen sisaanpaasy. Sinne voisi menna. Kirjoitetaan ylos allakkaan.
Hyva, tasta se alkaa.
Se Norah Jonesin konsertti kiinnostaisi kanssa, mutta se on Brooklynissa, vahan Manhattanista ja mun juna-asemasta sivussa. Voi olla, etta en saa aikaseksi itsekseni, ellen saa jotakuta mukaan. Kalenteriin keskiviikoksi kysymysmerkilla.
Maanantaina olisi Erykah Badun konsertti mut voi olla, etta kahden aktiivisen viikon jalkeen, kun karraan isan ja aitipuolen lentokentalle sunnuntaina tarvitsen yhden kokonaisen paivan pankkiasioiden ja muiden tylsien, maahanmuuttoon liittyvien askareitten hoitoon. Tai sitten jatan ne tylsyydet johonkin myohasempaan lahitylevaisuuteen (hyvin todennakoista). Laitetaan Erykah ideamyssyyn.
Nayttelyt galleriat ja teatterit (Denzel Washington, Lucy Liu ja Catherine Zeta-Jones on kaikki nahtavissa Broadwaylla) jatan suosiolla ens viikkoon.
Tasahan tata tuli setvittya. Huh.
Sydan pomppoilee taas normaali tahtiin.
Vesi vanhin voitehista.
Tai on se nena ollut kiinni myos sanomalaehdessa, sellaisessa nostalgisessa paperiversiossa joka tahraa sormenpaat mustiksi.
Ja vaikka tarkoituksena on olla hissukseen ja rauhassa, saa lehden taide-osio wannabe taidetuntijan pienen sydamen hakaamaan tiheasti. Menisiko ensi viikolla Norah Jonesin puistokonserttiin (ilmainen, 3 dollarin lahjoitus vapaaehtoinen), katsomaan Picasson tai Claude Monet:een (tin? miten sen nyt taivuttais...) nayttelyita, vai jazz konserttiin legendaariseen Blue Noteen? Tai ehka sittenkin kuuntelemaan gospelkuoroa Harlemiin?
Ensimmainen reaktio oli varata kalenteri tayteen ja juosta hulluna paikasta toiseen, mut nyt iski klassinen halvaantuminen liian monen valinnan edessa. Silla on ihan joku nimikin (jota en nut jaksa googlettaa) jonkun aasi se oli, viitaten aasiin joka kahden yhta mehukkaan ja suuren heinakasan valissa kuolee nalkaan pystymatta paattamaan kummasta kasasta soisi ensin.
Etta taalla sita aaseillaan. Allakka on tyhja ja sydan tykyttaa.
Ehka vesilasillinen auttaisi. Parin asteen viileneminen voisi saada rationaalisuuden taas aktivoitumaan.
Tulen juuti takaisin.
...
Eli yritetaan uudestaan. Rauhassa ja vesilasin kanssa.
Tiistaina 8pva on Museum Mile festival jolloin kaikkiin alueen yhdeksaan museoon on ilmainen sisaanpaasy. Sinne voisi menna. Kirjoitetaan ylos allakkaan.
Hyva, tasta se alkaa.
Se Norah Jonesin konsertti kiinnostaisi kanssa, mutta se on Brooklynissa, vahan Manhattanista ja mun juna-asemasta sivussa. Voi olla, etta en saa aikaseksi itsekseni, ellen saa jotakuta mukaan. Kalenteriin keskiviikoksi kysymysmerkilla.
Maanantaina olisi Erykah Badun konsertti mut voi olla, etta kahden aktiivisen viikon jalkeen, kun karraan isan ja aitipuolen lentokentalle sunnuntaina tarvitsen yhden kokonaisen paivan pankkiasioiden ja muiden tylsien, maahanmuuttoon liittyvien askareitten hoitoon. Tai sitten jatan ne tylsyydet johonkin myohasempaan lahitylevaisuuteen (hyvin todennakoista). Laitetaan Erykah ideamyssyyn.
Nayttelyt galleriat ja teatterit (Denzel Washington, Lucy Liu ja Catherine Zeta-Jones on kaikki nahtavissa Broadwaylla) jatan suosiolla ens viikkoon.
Tasahan tata tuli setvittya. Huh.
Sydan pomppoilee taas normaali tahtiin.
Vesi vanhin voitehista.
viernes, 21 de mayo de 2010
tv on totta
Ma olen kiljahdellut ilosta hiljaa sisallani talla viikolla moneen kertaan.
Partiotytot myymassa pikkuleipia. Poliisiauto donitsipaikan ulkona. Vakuutusmies kysymassa haluanko vakuuttaa kihlasormukseni (kylla). Viinipullo pakattuna ruskeaan paperipussiin. Aamun lehti heitettyna pihamaalle. Posteljooni shortsiuniformussa.
Onko mulla kameraa mukana kun jotain naista tapahtuu?
Ei.
Eli sun pitaa vaan uskoo mun sanaan. Tai tulla kaymaan ja todistamaan miten suuri osa leffoissa ja tv-sarjoissa nahdyista jutuista on totta.
Ja sehan tarkoittaa, etta kaikki ne tunnit jotka olen istunut tv:n edessa ei ole ollut turhaa luppoaikaa vaan tarkeaa dokumentointia muuttoa ennen. Jopa silloin kun en edes tiennyt muuttavani tanne. Olipas mulla tuuria. Jos olisin vain katsellut ranskalaisia taidedokkareita ja saksalaisia poliisisarjoja keski-ikaisista lihavista miehista, ei yleistiotoni uudesta kotimaastani olisi karttunut.
Olipas onni, etta tuli katsottua Frendien ja Sinkkuelaman kaikki tuotantokaudet puhki.
Niin ja me ollaan muuten paatetty olla ostamatta telkkaria. Mita sita nyt turhaan. Gilmore Girls and Desperate Housewives on oven takana ja Gossip Girl, Sinkkuelamaa ja Frendit tunnin junamatkan paassa. Nip Tuck ja Califormication on jo vahan kaukana, toisella rannikolla, mut pystyn elaa ilman niita.
Ja hauskat kotivideot pyoriikin meilla kadella sahlarilla paivittain.
Partiotytot myymassa pikkuleipia. Poliisiauto donitsipaikan ulkona. Vakuutusmies kysymassa haluanko vakuuttaa kihlasormukseni (kylla). Viinipullo pakattuna ruskeaan paperipussiin. Aamun lehti heitettyna pihamaalle. Posteljooni shortsiuniformussa.
Onko mulla kameraa mukana kun jotain naista tapahtuu?
Ei.
Eli sun pitaa vaan uskoo mun sanaan. Tai tulla kaymaan ja todistamaan miten suuri osa leffoissa ja tv-sarjoissa nahdyista jutuista on totta.
Ja sehan tarkoittaa, etta kaikki ne tunnit jotka olen istunut tv:n edessa ei ole ollut turhaa luppoaikaa vaan tarkeaa dokumentointia muuttoa ennen. Jopa silloin kun en edes tiennyt muuttavani tanne. Olipas mulla tuuria. Jos olisin vain katsellut ranskalaisia taidedokkareita ja saksalaisia poliisisarjoja keski-ikaisista lihavista miehista, ei yleistiotoni uudesta kotimaastani olisi karttunut.
Olipas onni, etta tuli katsottua Frendien ja Sinkkuelaman kaikki tuotantokaudet puhki.
Niin ja me ollaan muuten paatetty olla ostamatta telkkaria. Mita sita nyt turhaan. Gilmore Girls and Desperate Housewives on oven takana ja Gossip Girl, Sinkkuelamaa ja Frendit tunnin junamatkan paassa. Nip Tuck ja Califormication on jo vahan kaukana, toisella rannikolla, mut pystyn elaa ilman niita.
Ja hauskat kotivideot pyoriikin meilla kadella sahlarilla paivittain.
martes, 18 de mayo de 2010
Amerikassa on monta ihmeellista asiaa, ne hammastyttaa, kummastuttaa pienta kulkijaa
Mun lapparin nappaimet suuttu tosta mun edellisesta "himskatin pikku e" blogista niin paljon, et 7 niista lopetti toimintansa. Olen oppinut laksyni ja en tulevaisuudessa vierita isompien toppailyja pieninpien niskaan. Ainakaan jos ne ovat neliskumaisia, muovisia ja aarettoman tarkeita kirjoittamiseen. Vaikka kaduin tekoani syvasti, ei nappaimet palautuneet toimimaan. Kun lakkoa oli kestanyt 2 paivaa eika ylosalaisin ravistelusta tai maanittelusta ollut apua, jouduin turvautumaan radikaalimpiin toimenpiteisiin ja vaihtamaan niskoittelevan tyovoiman uudella ja kuuliaisemmalla.
Tervehdys nyt jenkkilaisen nappaimiston kautta. Suonethan anteeksi pisteiden puuttumisen a:n ja o:n paalta. Sellaisia hienouksia ei taalta saa.
Hitusen reilut kaksi viikkoa siis takana ja joka paiva olisi aihetta blogiin.
Mahtava asia ulkomailla asumisessa kun on se, etta uusia elamyksia ei tarvitse erikoisemmin lahtea hakemaan. Ne tulevat automaattisesti eteen lahikaupassa ja lenkkipolulla. Joskus ne jopa kannetaan postin mukana suoraan ovelle.
Aloitetaan nyt vaikka siita lenkkipolusta. Toissapaivana sain otettua itseani niskasta kiinni ja lahdin ripealle kavelylenkille. Ajattelin olevani noin 40 minsaa ulkona. En katsos ollut varautunut, etta jumittuisin heti polun alkupaassa puoleksi tunniksi vaihtamaan kuulumisia. Mistas mina tiesin, etta tormaisin Frankiin ja Williin.
Frank (opin taman kaiken samalla seisomalla) on 84-vuotias herttainen pappa joka on asunut aluella koko elamansa. Nykyisin korttelin paassa vanhustentalossa, jossa on myos paivakoti. Paivakodin lapset ovat herttaisia ja ilahduttavat Frankia samoin kun hanen 83-vuotiasta vaimoaan joka selvisi rintasyovasta ja joka on nyt juuri kaymassa heidan tyttarensa luona Mainessa. Toinen tytar asuu etelammassa, mutta hanen kanssaan ei pideta niin paljon yhteytta. Frank on toissa kolmena paivana viikossa laheisessa kaupassa jossa han pakkaa asiakkaiden ostoksia muovikasseihin. Tyoaika on kello kahdesta viiteen, mutta pomo antaa Frankin lopetella jo puoli viiden aikoihin. Tuntipalkka on kuulemaa hyva.
Kun Frank kuuli, etta olen Suomesta ("You have an accent, dear, where are you from?") han ilahtui. Ihan totta? Enpas ole tavannutkaan ketaan Suomesta aikaisemmin. Siita seurasi kertomus Frankin ja hanen vaimonsa sukupuusta ja juurista Eurooppaan.
Niin ja sitten paikalle tuli Will.
Will on nimetty William Shakespearen mukaan ja han on aarettoman ystavallinen sekarotuinen koira. Olen jo unohtanut Willian omistajan nimen, nuori nainen joka osasi kertoa, etta Cannondalen toimisto oli ennen Bethelia Georgetownissa ja etta han tunsi yhden merkin suunnittelijoista 90-luvun alussa.
Siita paastiin sitten Cannondalen historiaan ja miten se konkurssin myota siirtyi pois amerikkalaisilta kanadalaisille. ja niin eteenpain...
Puolituntia.
Hyva jumala sentaa miten amerikkalaiset puhuvat! Espanjalaisethan ovat tylsia tuppisuita!
Tai ehka se olen mina, joka en osaa viela oikeaa koodikielta osoittaakseni toiselle, etta olen jo valmis jatkamaan matkaani. Pitaa treenata seuraavia fraaseja: Huh, onkos se kello jo noin paljon, pitaakin tasta lahtea kotiin/lenkille/kauppaan/kampaajalle. Niinpa/Juu-u (laskeva intonaatio, laahaava aksentti), olipas hauska tavata, ensikertaan.
Ja nopeasti viela vaalimainoksesta joka satiin postissa viimeviikolla. Linda McMahon pyrkii talta alueelta senaattiin. Jos tunnet amerikkalaista vapaapainia on nimi sinulle tuttu. Taalta lisaa englanniksi:
http://en.wikipedia.org/wiki/Linda_McMahon
En ole viela lukenut mainosta eli ei siita sen enempaa. Saattaa Linda olla ihan patevaa kamaa.
Ja viela se viimeiseksi, sokerina pohjalla, hauskuus johon tormasimme eilen Walmartissa. Naa oli myynnissa imureitten vieressa.
Tohveleitten pohjissa on pienet mikrokuitumopit jotka pyyhkii joka askeleella...
Et sellaista ihmeellista ja kummaa viimepaivilta.
Tulipas tasta pitka selostus. Musta on selvasti tulossa puhelias amerikkainen.
Tervehdys nyt jenkkilaisen nappaimiston kautta. Suonethan anteeksi pisteiden puuttumisen a:n ja o:n paalta. Sellaisia hienouksia ei taalta saa.
Hitusen reilut kaksi viikkoa siis takana ja joka paiva olisi aihetta blogiin.
Mahtava asia ulkomailla asumisessa kun on se, etta uusia elamyksia ei tarvitse erikoisemmin lahtea hakemaan. Ne tulevat automaattisesti eteen lahikaupassa ja lenkkipolulla. Joskus ne jopa kannetaan postin mukana suoraan ovelle.
Aloitetaan nyt vaikka siita lenkkipolusta. Toissapaivana sain otettua itseani niskasta kiinni ja lahdin ripealle kavelylenkille. Ajattelin olevani noin 40 minsaa ulkona. En katsos ollut varautunut, etta jumittuisin heti polun alkupaassa puoleksi tunniksi vaihtamaan kuulumisia. Mistas mina tiesin, etta tormaisin Frankiin ja Williin.
Frank (opin taman kaiken samalla seisomalla) on 84-vuotias herttainen pappa joka on asunut aluella koko elamansa. Nykyisin korttelin paassa vanhustentalossa, jossa on myos paivakoti. Paivakodin lapset ovat herttaisia ja ilahduttavat Frankia samoin kun hanen 83-vuotiasta vaimoaan joka selvisi rintasyovasta ja joka on nyt juuri kaymassa heidan tyttarensa luona Mainessa. Toinen tytar asuu etelammassa, mutta hanen kanssaan ei pideta niin paljon yhteytta. Frank on toissa kolmena paivana viikossa laheisessa kaupassa jossa han pakkaa asiakkaiden ostoksia muovikasseihin. Tyoaika on kello kahdesta viiteen, mutta pomo antaa Frankin lopetella jo puoli viiden aikoihin. Tuntipalkka on kuulemaa hyva.
Kun Frank kuuli, etta olen Suomesta ("You have an accent, dear, where are you from?") han ilahtui. Ihan totta? Enpas ole tavannutkaan ketaan Suomesta aikaisemmin. Siita seurasi kertomus Frankin ja hanen vaimonsa sukupuusta ja juurista Eurooppaan.
Niin ja sitten paikalle tuli Will.
Will on nimetty William Shakespearen mukaan ja han on aarettoman ystavallinen sekarotuinen koira. Olen jo unohtanut Willian omistajan nimen, nuori nainen joka osasi kertoa, etta Cannondalen toimisto oli ennen Bethelia Georgetownissa ja etta han tunsi yhden merkin suunnittelijoista 90-luvun alussa.
Siita paastiin sitten Cannondalen historiaan ja miten se konkurssin myota siirtyi pois amerikkalaisilta kanadalaisille. ja niin eteenpain...
Puolituntia.
Hyva jumala sentaa miten amerikkalaiset puhuvat! Espanjalaisethan ovat tylsia tuppisuita!
Tai ehka se olen mina, joka en osaa viela oikeaa koodikielta osoittaakseni toiselle, etta olen jo valmis jatkamaan matkaani. Pitaa treenata seuraavia fraaseja: Huh, onkos se kello jo noin paljon, pitaakin tasta lahtea kotiin/lenkille/kauppaan/kampaajalle. Niinpa/Juu-u (laskeva intonaatio, laahaava aksentti), olipas hauska tavata, ensikertaan.
Ja nopeasti viela vaalimainoksesta joka satiin postissa viimeviikolla. Linda McMahon pyrkii talta alueelta senaattiin. Jos tunnet amerikkalaista vapaapainia on nimi sinulle tuttu. Taalta lisaa englanniksi:
http://en.wikipedia.org/wiki/Linda_McMahon
En ole viela lukenut mainosta eli ei siita sen enempaa. Saattaa Linda olla ihan patevaa kamaa.
Ja viela se viimeiseksi, sokerina pohjalla, hauskuus johon tormasimme eilen Walmartissa. Naa oli myynnissa imureitten vieressa.
Tohveleitten pohjissa on pienet mikrokuitumopit jotka pyyhkii joka askeleella...
Et sellaista ihmeellista ja kummaa viimepaivilta.
Tulipas tasta pitka selostus. Musta on selvasti tulossa puhelias amerikkainen.
miércoles, 12 de mayo de 2010
Pikku e
Vuosia sitten oli ilmassa sählinkiä pikku e:n takia. Silloin sen sai ajokorttiin hakemalla (ilman erillisiä testejä) ja olin tapojeni mukaan viimeisenä päivänä liikkeellä. Jos muistan oikein, niin sain kaikki paperihommat hoidettua ja kun pääsin poliisiasemalle oli vuoronumerot sille päivälle loppu. Jäi pikku e hankkimatta.
Tänään pikku e on taas ajankohtainen, vaikkakin toisella puolella maapalloa ja eri dokumentissa.
Meillä oli tänään tapaaminen kotouttamiseksperttimme (apuna kaikessa maahanmuuttoon liittyvässä) kanssa. Suuntana oli sosiaaliturvatoimisto, josta meidän oli tarkoitus saada mukaamme sosiaaliturvatunnukset. Tunnus on siinä mielessä tärkeä, että ilman sitä ei saada pankkitilejä auki tai anottua paikallisia henkkareita. Ilman paikallisia henkkareita ei taas vuorostaan saada rypästä (onpas hassu sana, rypäs, mistähän sekin tulee?) muita asioita eteenpäin.
Siellä sitten taas täytettiin papereita ja odotettiin vuoroamme.
Kun päästiin luukulle alkoi sukunimien ja syntymäkaupunkien tavaaminen. Kymmenen minuutin kuluttua alkoi kaikki jo näyttää selvältä. Ehdin jo innostua, tämähän oli helppoa!
Klassinen nuolaista ennen kuin tipahtaa, virhe.
"Mikä on toinen nimesi" kysyi pleksin takana oleva keski-ikäinen nainen Juansilta. "Silvestre" vastasi mies kuuliaisesti. "Onko siinä e lopussa?" kuului toinen kysymys. "Kyllä on" oli vastaus.
Pitkä hiljaisuus.
"Minulla täällä koneella lukee Silvestr, ilman e:tä. En voi korjata virhettä täältä. Minun pitää lähettää paperinne takaisin maahanmuuttoviranomaisille joiden tulee korjata virhe, ennenkuin voin antaa teille kummallekaan sosiaaliturvatunnusta."
"Anteeki kuinka?!"
"Sanoin sen jo kerran, en rupea toistamaan itseäni. Tässä teille paperi joka selostaa kaiken. Tunnus tullaan lähettämään teille kotiin korjauksen jälkeen noin kuukaudessa."
Vielä pidempi hiljaisuus.
"Eikö prosessia voi nopeauttaa mitenkään?"
"Ei."
Eli samoin kun ensimmäisessa pikku e tarinassa, tultiin kotiin tyhjin käsin. Nyt odotetaan sormet ristissä, että pieni e löytää tiensä Juansin toisen nimen perään maahanmuuttajien tietokannassa ja että sosiaaliturvatunnus tulee postissa perille kukauden sisään.
Vähänkö arsyttää, mutta mikäs teet. Byrokratian kanssa on välistä tällästä.
Himskatin pikku e.
Tänään pikku e on taas ajankohtainen, vaikkakin toisella puolella maapalloa ja eri dokumentissa.
Meillä oli tänään tapaaminen kotouttamiseksperttimme (apuna kaikessa maahanmuuttoon liittyvässä) kanssa. Suuntana oli sosiaaliturvatoimisto, josta meidän oli tarkoitus saada mukaamme sosiaaliturvatunnukset. Tunnus on siinä mielessä tärkeä, että ilman sitä ei saada pankkitilejä auki tai anottua paikallisia henkkareita. Ilman paikallisia henkkareita ei taas vuorostaan saada rypästä (onpas hassu sana, rypäs, mistähän sekin tulee?) muita asioita eteenpäin.
Siellä sitten taas täytettiin papereita ja odotettiin vuoroamme.
Kun päästiin luukulle alkoi sukunimien ja syntymäkaupunkien tavaaminen. Kymmenen minuutin kuluttua alkoi kaikki jo näyttää selvältä. Ehdin jo innostua, tämähän oli helppoa!
Klassinen nuolaista ennen kuin tipahtaa, virhe.
"Mikä on toinen nimesi" kysyi pleksin takana oleva keski-ikäinen nainen Juansilta. "Silvestre" vastasi mies kuuliaisesti. "Onko siinä e lopussa?" kuului toinen kysymys. "Kyllä on" oli vastaus.
Pitkä hiljaisuus.
"Minulla täällä koneella lukee Silvestr, ilman e:tä. En voi korjata virhettä täältä. Minun pitää lähettää paperinne takaisin maahanmuuttoviranomaisille joiden tulee korjata virhe, ennenkuin voin antaa teille kummallekaan sosiaaliturvatunnusta."
"Anteeki kuinka?!"
"Sanoin sen jo kerran, en rupea toistamaan itseäni. Tässä teille paperi joka selostaa kaiken. Tunnus tullaan lähettämään teille kotiin korjauksen jälkeen noin kuukaudessa."
Vielä pidempi hiljaisuus.
"Eikö prosessia voi nopeauttaa mitenkään?"
"Ei."
Eli samoin kun ensimmäisessa pikku e tarinassa, tultiin kotiin tyhjin käsin. Nyt odotetaan sormet ristissä, että pieni e löytää tiensä Juansin toisen nimen perään maahanmuuttajien tietokannassa ja että sosiaaliturvatunnus tulee postissa perille kukauden sisään.
Vähänkö arsyttää, mutta mikäs teet. Byrokratian kanssa on välistä tällästä.
Himskatin pikku e.
martes, 11 de mayo de 2010
Henna in the Wonderland
In honour of Erin and Juansi who have not (yet) mastered the beautiful Finnish language, I'll try posting in English.
How does it feel to live in the US?
Well, honestly? I have no idea.
Between unpacking, setting up utility bills here and closing down others in Switzerland, I have not really stopped to think about it. Ok, fine, I have, but do not have a proper theory or precise words to describe it.
In the absence of a better decription, lets go with this one: in a way, its like Alice arriving to the Wonderland. It's your world but most of the normal daily things are the wrong size, shape or color. And even the things that look and smell the same, might funtion differently.
Beds are tall, toilet seats are low, cars turn right on a red light and make full 100% stops on a stop sign in the middle of the forest although there are no one on sight.
Just couple of days ago we went to a supermarket to get some basic stuff to our home. We found everything on our list, except toilet paper and dishwasher powder. Well, they did have a selection of one type of each but I was not convinced (Finns and toilet paper is a whole other story I'll get into another time).
So we set of to find those two.
We drive to Beds, Bath and Beyond (yes, that IS the name of the store. Got you thinking about Toy Story, right?). We are greeted there with long tall shelves full of shampoos, toothpastes and bodylotions. Great! This is our place, we think and start to walk around with a happy anticipation of being face to face with a long row of toilet papers soon. We walk around the store. Nothing. We walk around it again. No toilet paper or diswaher powder at sight. But this is a store about Bedrooms, BATHROOMS and other as well (Beyond), right? What is more important in a bathroom than toilet paper? Body lotion? I dont think so.
Resigned, we head back home.
Later in the afternoon, while Juansi is having a siesta, I decide to drive around our neighborhood (yes, no one walks in our neighborhood, we even have drive through banks. How Wonderland is that?) and end up in a pharmacy. And guess what I find there? No, the answer is not body lotion (although they did have that also). Various types of toilet paper and diswasher powder! In-a-pharmacy.
They really are a life saver!
How does it feel to live in the US?
Well, honestly? I have no idea.
Between unpacking, setting up utility bills here and closing down others in Switzerland, I have not really stopped to think about it. Ok, fine, I have, but do not have a proper theory or precise words to describe it.
In the absence of a better decription, lets go with this one: in a way, its like Alice arriving to the Wonderland. It's your world but most of the normal daily things are the wrong size, shape or color. And even the things that look and smell the same, might funtion differently.
Beds are tall, toilet seats are low, cars turn right on a red light and make full 100% stops on a stop sign in the middle of the forest although there are no one on sight.
Just couple of days ago we went to a supermarket to get some basic stuff to our home. We found everything on our list, except toilet paper and dishwasher powder. Well, they did have a selection of one type of each but I was not convinced (Finns and toilet paper is a whole other story I'll get into another time).
So we set of to find those two.
We drive to Beds, Bath and Beyond (yes, that IS the name of the store. Got you thinking about Toy Story, right?). We are greeted there with long tall shelves full of shampoos, toothpastes and bodylotions. Great! This is our place, we think and start to walk around with a happy anticipation of being face to face with a long row of toilet papers soon. We walk around the store. Nothing. We walk around it again. No toilet paper or diswaher powder at sight. But this is a store about Bedrooms, BATHROOMS and other as well (Beyond), right? What is more important in a bathroom than toilet paper? Body lotion? I dont think so.
Resigned, we head back home.
Later in the afternoon, while Juansi is having a siesta, I decide to drive around our neighborhood (yes, no one walks in our neighborhood, we even have drive through banks. How Wonderland is that?) and end up in a pharmacy. And guess what I find there? No, the answer is not body lotion (although they did have that also). Various types of toilet paper and diswasher powder! In-a-pharmacy.
They really are a life saver!
sábado, 8 de mayo de 2010
Lämmin vastaanotto
Onni on: uusi kiva koti (ja kivat vuokraisännät).
En tainnut vielä kertoa vuokraisännästä. Meillä oli tärskyt eilen aamulla juuri ennen muuttomiesten tuloa. Saavuin paikalle tasan 08:30 kuten oli sovittu. Rappusilla minua odotti hymyileväinen mies ruokakassin kanssa. "Kuulin valittäjältä, että tulette ulkomailta. Ajatelin tuoda vähän purtavaa tuhjään jääkaappiin". Voi kun huomaavaista ajattelin.
Eikä siinä vielä kaikki.
Kun selvisi, että Juansi on töissä, eikä tule olemaan paikalla kun muuttomiehet purkavat tavaramme, tarjoutui vuokraisäntä valvomaan asioiden kulkua kanssani ja olemaan apuna ("ei minulla ole mikään kiire").
Eikä siinäkään vielä kaikki.
Kun muuttomiehet paljastuivat rehdeiksi ja huolellisiksi (tai minä hyväksi päällepäsmäriksi) päätti vuokraisäntä luovuttaa vallan ja vastuun kokonaan minulle ja jatkaa matkaansa. Mutta ei ennen kuin oli saanut selville olinko suunnitellut lounastavani. Saadessaan kieltävän vastauksen sanoi hän tulevansa takaisin puolenpäivän aikoihin voileipien kanssa ("minä tiedän millaista on muuttaa koko päivä. Eihän siinä ehdi kokkaamaan. Pidätkö sinä tonnikalasta vai kinkusta?").
Ja niin puoli kahdeltatoista toi vuokraisäntä minulle yhden parhaista tonnikalavoileivistä mitä olen koskaan syönyt.
Eikä siinäkään vielä kaikki.
Kun hän ei osannut vastata kysymykseeni uunin käytöstä (sellanen jumalattoman suuri kaasu-uuni, enhän mä ollut nähnyt saatika käyttänyt sellasta sitten Dominikanisen) lupasi hän tulla käymään seuraavana päivänä (tänään) uudestaan vaimonsa kanssa joka voisi opastaa minua. Sovittiin ajaksi neljältä iltapäivällä. Viittä yli soi puhelin ja vuokraisäntähän se siellä, kyseli kävisikö meille, että he pyörähtäisivät kymmenen minuutin sisään. Ovikello soikin sitten vartin yli neljä ja oven takana oli vuokaisäntien lisäksi heidän kaksi aikuista tytärtään, ja perheen koira. Ollaan nyt sitten tuttuja koko perheen kanssa. Mukanaan heillä oli tietoa alueesta ja koiratarhan osoite, josta oli tullut puhetta eilen. Meillä on nyt kaikkien kännykkänumerot ihan vaan sen varalta, että tarvitsemme jotain ja joku heista ei heti vastaa.
On tää tervetuloseremonia vaan niin erilainen mihin olen tottunut. Ja hyvä niin.
Siinä kaikki.
En tainnut vielä kertoa vuokraisännästä. Meillä oli tärskyt eilen aamulla juuri ennen muuttomiesten tuloa. Saavuin paikalle tasan 08:30 kuten oli sovittu. Rappusilla minua odotti hymyileväinen mies ruokakassin kanssa. "Kuulin valittäjältä, että tulette ulkomailta. Ajatelin tuoda vähän purtavaa tuhjään jääkaappiin". Voi kun huomaavaista ajattelin.
Eikä siinä vielä kaikki.
Kun selvisi, että Juansi on töissä, eikä tule olemaan paikalla kun muuttomiehet purkavat tavaramme, tarjoutui vuokraisäntä valvomaan asioiden kulkua kanssani ja olemaan apuna ("ei minulla ole mikään kiire").
Eikä siinäkään vielä kaikki.
Kun muuttomiehet paljastuivat rehdeiksi ja huolellisiksi (tai minä hyväksi päällepäsmäriksi) päätti vuokraisäntä luovuttaa vallan ja vastuun kokonaan minulle ja jatkaa matkaansa. Mutta ei ennen kuin oli saanut selville olinko suunnitellut lounastavani. Saadessaan kieltävän vastauksen sanoi hän tulevansa takaisin puolenpäivän aikoihin voileipien kanssa ("minä tiedän millaista on muuttaa koko päivä. Eihän siinä ehdi kokkaamaan. Pidätkö sinä tonnikalasta vai kinkusta?").
Ja niin puoli kahdeltatoista toi vuokraisäntä minulle yhden parhaista tonnikalavoileivistä mitä olen koskaan syönyt.
Eikä siinäkään vielä kaikki.
Kun hän ei osannut vastata kysymykseeni uunin käytöstä (sellanen jumalattoman suuri kaasu-uuni, enhän mä ollut nähnyt saatika käyttänyt sellasta sitten Dominikanisen) lupasi hän tulla käymään seuraavana päivänä (tänään) uudestaan vaimonsa kanssa joka voisi opastaa minua. Sovittiin ajaksi neljältä iltapäivällä. Viittä yli soi puhelin ja vuokraisäntähän se siellä, kyseli kävisikö meille, että he pyörähtäisivät kymmenen minuutin sisään. Ovikello soikin sitten vartin yli neljä ja oven takana oli vuokaisäntien lisäksi heidän kaksi aikuista tytärtään, ja perheen koira. Ollaan nyt sitten tuttuja koko perheen kanssa. Mukanaan heillä oli tietoa alueesta ja koiratarhan osoite, josta oli tullut puhetta eilen. Meillä on nyt kaikkien kännykkänumerot ihan vaan sen varalta, että tarvitsemme jotain ja joku heista ei heti vastaa.
On tää tervetuloseremonia vaan niin erilainen mihin olen tottunut. Ja hyvä niin.
Siinä kaikki.
viernes, 7 de mayo de 2010
Muutto
Sanotaan, että yksi kuva vastaa tuhatta sanaa. Olen herännyt tänään 06:00 eli annan kuvien jutella, mä meen nyt päikkäreille.
jueves, 6 de mayo de 2010
Uusi koti
Me ollaan löydetty uusi kolo, jota kutsua kodiksi. Vaihtoehtoja oli tasan neljä ja tämä oli siistein vaihtoehto.
Vuokrasopimus on allekirjoitettu vuodeksi ja muuttomiehet tuo meidän Sveitsistä lähetetyt huonekalut, kipot ja kupit paikalle huomen aamulla. Vähän jännittää miten kaikki sujuu. Onko tavaroita mennyt rikki matkalla? Sadaanko huonekalut ylös kapeasta portaikosta?
Ja samalla pinnalla innostus uuden luomisesta. Hotellihuoneessa asuessa on turistifiilis. Nyt alkaa todellinen hard-core-täysillä-eteenpäin integroituminen. Tutustuminen naapureihin, lähikaupan/baarin/kampaajan/lääkärin/pankin löytäminen.
Niin ja ennenkuin innostutte talon koosta, niin jarrua jarrua, meidän osuus on yläkerta, ei koko lukaasi. Alakerrassa asustaa lapsiperhe (käytin nuuskii takapihalla ja nähtiin lasten leikkikaluja. Juansi veikkaa 2-ja 4-vuotiaita :-)).
Et kyl se tästä vähitellen elämäksi muuttuu.
Vuokrasopimus on allekirjoitettu vuodeksi ja muuttomiehet tuo meidän Sveitsistä lähetetyt huonekalut, kipot ja kupit paikalle huomen aamulla. Vähän jännittää miten kaikki sujuu. Onko tavaroita mennyt rikki matkalla? Sadaanko huonekalut ylös kapeasta portaikosta?
Ja samalla pinnalla innostus uuden luomisesta. Hotellihuoneessa asuessa on turistifiilis. Nyt alkaa todellinen hard-core-täysillä-eteenpäin integroituminen. Tutustuminen naapureihin, lähikaupan/baarin/kampaajan/lääkärin/pankin löytäminen.
Niin ja ennenkuin innostutte talon koosta, niin jarrua jarrua, meidän osuus on yläkerta, ei koko lukaasi. Alakerrassa asustaa lapsiperhe (käytin nuuskii takapihalla ja nähtiin lasten leikkikaluja. Juansi veikkaa 2-ja 4-vuotiaita :-)).
Et kyl se tästä vähitellen elämäksi muuttuu.
martes, 4 de mayo de 2010
Terrorista
Viime lauantaina 30-vuotias Pakistanissa syntynyt, USAn kansalainen Connecticutista lastasi perheauton takaosan täyteen bensaa, kaasupulloja ja ilotulitteita yhdistettynä ajastimeen. Sitten tämä ihmiskunnan ystävä ajoi kärrynsä New Yorkin Times Squarille, parkkeerasi sen ja käveli pois odottaen räjähdystä. Kundilla ei onneks ollut homma ihan hallussa. Auto ei räjähtänyt. Ihmisiä ei kuollut.
Mut pelko on taas pinnassa.
Espanjassa asuessa joka kevät odotettiin ETAn kesäkampanjaa, jossa se räjäytti pommeja jossain Alicanten alueella (kaupungissa tai sen ulkopuolella). Suomessa ja Lontoossa on ollut kans omat hyökkäyksensä (eri syistä). Ja vaikka Baselissa ei terrorismia tarvinnut eritysesti pelätä, onnettomuuksia sattuu sielläkin.
Oma henki ei ole koskaan turvattu. Pelkoon on siis syytä aina. Mut kuka jaksaa olla pelokas 24/7?
Pelko on hyväksi, kun se pitää meidät valppaina tunnistamaan mahdolisen uhan. Pelko ei ole rakentavaa, kun se rajoittaa meidän normaalia elämää.
Täällä yritän nyt sitten löytää balanssia noiden kahden välistä.
Ja junassa matkustan, jos vain mahdollista, viimeisessä vaunussa. Ihan vaan varmuudeksi.
Mut pelko on taas pinnassa.
Espanjassa asuessa joka kevät odotettiin ETAn kesäkampanjaa, jossa se räjäytti pommeja jossain Alicanten alueella (kaupungissa tai sen ulkopuolella). Suomessa ja Lontoossa on ollut kans omat hyökkäyksensä (eri syistä). Ja vaikka Baselissa ei terrorismia tarvinnut eritysesti pelätä, onnettomuuksia sattuu sielläkin.
Oma henki ei ole koskaan turvattu. Pelkoon on siis syytä aina. Mut kuka jaksaa olla pelokas 24/7?
Pelko on hyväksi, kun se pitää meidät valppaina tunnistamaan mahdolisen uhan. Pelko ei ole rakentavaa, kun se rajoittaa meidän normaalia elämää.
Täällä yritän nyt sitten löytää balanssia noiden kahden välistä.
Ja junassa matkustan, jos vain mahdollista, viimeisessä vaunussa. Ihan vaan varmuudeksi.
domingo, 2 de mayo de 2010
Onko koolla väliä?
Olo Connecticutissa on kuin Liisalla ihmemassa. Kaikki on jotenkin tuttua mutta väärän väristä tai kokoista. Tänään ostin tän kolmen vartin hoitoainepullon. Kuvassa mukana "normaalikokoinen" Eurooppalainen shampoopullo. Voi pikkuista.
Ja tässä alla vähän kokoesimerkkiä naksupussista ja -purkista.
viernes, 30 de abril de 2010
Alkumetreillä
Täällä sitä nyt pällistellää. Bethelin kylässä, Connecticutin osavaltiossa. Meidän tilapäisasunto on täällä, Juansin toimistoa lähellä. Jo maanantaina ruvetaan metsästämään asuntoa East Norwalk ja Westport nimisiltä alueilta rannikolta. Täällä sisämaassa on sievää ja mukavaa, mutta jumatka New Yorkiin kestää 2 tuntia, mikä on aivan liikaa kaupunkiaddiktille.
Ihan siisti hotelli, perus 90-luvun meininkiä (joka on jo huomattava edistys 70-luvun koloseen, jossa ollaan asusteltu viimeinen kuukausi Baselissa).
Kello on pian 23:00 (05:00 Sveitsin aikaa) ja äly leikkaa vuorokauden putkeen valvomisen jälkeen heikosti, jos ollenkaan.
Yritän tässä nyt kumminkin pitää itseäni hereillä (sopeautua aikaeroon), ja mikäs sen parempi keino, kun kirjotella ensifiiliksiä uudesta kotimaasta.
Kokeillaan miten se sujuu ilman aivotoimintaa.
Ensinnäkin.
Mun on pakko opetella paikalliset mittayksiköt (fahrenheitit, mailit, tuumat jne.). Mitä pikemmin sen parempi. Vuokra-autolla huristeltaessa hotellille, ei ollut nopeusmittarista mitään hyötyä. Paljonko on 60 mailia/h? Tai 80 tai 100? Oliks se maili 1.6km? Tai jotain edes sinnepäin...
Soitin autosta pikkuserkurkulle Lindalle, joka kehui meidän tuoneen lämpimän ja aurinkoisen ilman mukanamme. "Vielä pari päivää sitten oli 29 fahrenheittia". Ei mitään hajua paljonks se on.
A-p-u-v-a!
Toisekseen.
Jenkit tykkäävät puhua. Rajavartijan kanssa rupateltiin aluksi mukava tuokio, sitten sama kuvio autovokraamossa. Ensin bussikuskin kanssa joka meidät sinne vei ja sitten uudeman kerran meitä palvelleen kundin kanssa (joka kysyin ovatko Sveitsiläiset ajokorttimme kenties ruotsalaisia. Switzerland-Sweden. No onhan siinä ainakin kaksi ekaa kirjainta samanlaisia).
Kun kouoriuduttiin autosta ulos hotellin parkiksella kertoi viereisestä autosta noussut nainen ajaneensa 12 tuntia Floridasta tänne. Matka on Maineen. Me sitten heti pöyhistelemään omalla reissullamme. Että ihan Sveitsistä asti. Välilaskuineen ja kaikkineen.
Niin ja kahden muun hotellin asukkaan kanssa ollaan myös jo ehditty vaihamaan kuulumiset ja kansalaisuudet (he Kanadasta ja Teksasista, meidät sä tiedätkin). Olut on Teksasissa edullista ja Juansi ja minä tavattiin Espanjassa. En tiedä miten noi kaksi asiaa saatiin samaan keskusteluun. Joko amerikassa kaikki on mahdollista, tai mun väsynyt pääkoppa vaan hyppii epäloogisesti asiasta viidenteen.
Taidampa mennä kokeilemaan miten 9 tuntia yöunta vaikuttaa yhtälöön.
Hyviä unia!
Ihan siisti hotelli, perus 90-luvun meininkiä (joka on jo huomattava edistys 70-luvun koloseen, jossa ollaan asusteltu viimeinen kuukausi Baselissa).
Kello on pian 23:00 (05:00 Sveitsin aikaa) ja äly leikkaa vuorokauden putkeen valvomisen jälkeen heikosti, jos ollenkaan.
Yritän tässä nyt kumminkin pitää itseäni hereillä (sopeautua aikaeroon), ja mikäs sen parempi keino, kun kirjotella ensifiiliksiä uudesta kotimaasta.
Kokeillaan miten se sujuu ilman aivotoimintaa.
Ensinnäkin.
Mun on pakko opetella paikalliset mittayksiköt (fahrenheitit, mailit, tuumat jne.). Mitä pikemmin sen parempi. Vuokra-autolla huristeltaessa hotellille, ei ollut nopeusmittarista mitään hyötyä. Paljonko on 60 mailia/h? Tai 80 tai 100? Oliks se maili 1.6km? Tai jotain edes sinnepäin...
Soitin autosta pikkuserkurkulle Lindalle, joka kehui meidän tuoneen lämpimän ja aurinkoisen ilman mukanamme. "Vielä pari päivää sitten oli 29 fahrenheittia". Ei mitään hajua paljonks se on.
A-p-u-v-a!
Toisekseen.
Jenkit tykkäävät puhua. Rajavartijan kanssa rupateltiin aluksi mukava tuokio, sitten sama kuvio autovokraamossa. Ensin bussikuskin kanssa joka meidät sinne vei ja sitten uudeman kerran meitä palvelleen kundin kanssa (joka kysyin ovatko Sveitsiläiset ajokorttimme kenties ruotsalaisia. Switzerland-Sweden. No onhan siinä ainakin kaksi ekaa kirjainta samanlaisia).
Kun kouoriuduttiin autosta ulos hotellin parkiksella kertoi viereisestä autosta noussut nainen ajaneensa 12 tuntia Floridasta tänne. Matka on Maineen. Me sitten heti pöyhistelemään omalla reissullamme. Että ihan Sveitsistä asti. Välilaskuineen ja kaikkineen.
Niin ja kahden muun hotellin asukkaan kanssa ollaan myös jo ehditty vaihamaan kuulumiset ja kansalaisuudet (he Kanadasta ja Teksasista, meidät sä tiedätkin). Olut on Teksasissa edullista ja Juansi ja minä tavattiin Espanjassa. En tiedä miten noi kaksi asiaa saatiin samaan keskusteluun. Joko amerikassa kaikki on mahdollista, tai mun väsynyt pääkoppa vaan hyppii epäloogisesti asiasta viidenteen.
Taidampa mennä kokeilemaan miten 9 tuntia yöunta vaikuttaa yhtälöön.
Hyviä unia!
jueves, 29 de abril de 2010
Tasapuolisuuden nimissä
Kun tossa aikasemmin tuli listattua negatiivisiä ennakkoluuloja, pitää tasapuolisuuden nimissä tehdä sama positiivisistä ennakkoluuloista.
Mitä mieltä olen Amerikasta ja amerikkalaisista päivää ennen sinne muuttoa:
Positiivinen ennakkoluulo no. 1:
Amerikkalaiset ovat ystävällisiä ja avoimia.
Positiivinen ennakkoluulo no. 2:
Amrikkalaiset ovat anteliaita.
Positiivinen ennakkoluulo no. 3:
Amerikkalainen kulttuuri on rentoa ja välttelee kankeita kaavoja ja etikettejä.
Positiivinen ennakkoluulo no. 4:
Amerikassa annetaan kaikkien kukkien kukkia (erilaisuus on hyväksyttyä).
Positiivinen ennakkoluulo no. 5:
Amerikkalainen kuttuuri nojaa positiiviseen ajatteluun.
Positiivinen ennakkoluulo no. 6:
Yrittäjäkulttuuri parhaimmillaan.
Positiivinen ennakkoluulo no. 7:
Amerikassa duunarit ja herrat juttelee keskenään luontevasti.
Heti tuntuu mukavammalta.
Mitä mieltä olen Amerikasta ja amerikkalaisista päivää ennen sinne muuttoa:
Positiivinen ennakkoluulo no. 1:
Amerikkalaiset ovat ystävällisiä ja avoimia.
Positiivinen ennakkoluulo no. 2:
Amrikkalaiset ovat anteliaita.
Positiivinen ennakkoluulo no. 3:
Amerikkalainen kulttuuri on rentoa ja välttelee kankeita kaavoja ja etikettejä.
Positiivinen ennakkoluulo no. 4:
Amerikassa annetaan kaikkien kukkien kukkia (erilaisuus on hyväksyttyä).
Positiivinen ennakkoluulo no. 5:
Amerikkalainen kuttuuri nojaa positiiviseen ajatteluun.
Positiivinen ennakkoluulo no. 6:
Yrittäjäkulttuuri parhaimmillaan.
Positiivinen ennakkoluulo no. 7:
Amerikassa duunarit ja herrat juttelee keskenään luontevasti.
Heti tuntuu mukavammalta.
Eroon ennakkoluuloista
Minä olen ennakkoluuloinen.
En ole siitä erityisen ylpeä, mutta minkäs teet. Meidän aivot on rakennettu tekemään yleistyksiä. Jokaista tilannetta ja henkilöä ei voi jäädä analysoimaan kerrallaan. Ennakkoluulot auttaa meitä toimimaan nopeasti ja automatisoidusti monimutkaisessa ympäristössä. Ne on meidän kavereita.
Ongelmia ennakkoluuloista pukkaa kun niihin ruvetaan uskomaan absoluuttisina tosina, kiveenkirjoitettuina faktoina. Koirat purevat (aina? kaikki?), suomalaiset ovat rehellisiä (aina? kaikki?) ja mustalaiset ovat varkaita (aina? kaikki?).
Palataampa taas asiaan.
Hei, nimeni on Henna ja minä olen ennakkoluuloinen.
Ja erityisen ennakkoluuloinen olen amerikkalaisista. Koska tilanne on nyt sellainen, että tuntien sisällä istun amerikkalaisen pilotin ohjaamassa lentokoneessa, amerikkalaisten lentoemojen ja pursereitten hyvissä hoivissa matkalla amerikan maankamaralle, on aika ripittäytyä ja toivoa, että tunnustumalla syntini, niitten voima laantuu, jos ei nyt kokonaan katoa ja osaan katsoa uutta kotimaatani objektiisesti.
Tässä syntikaartini.
Ennakkoluulo no. 1:
Amerikassa tehdään mielummin rahaa, kuin mikä on oikein.
Ennakkoluulo no. 2:
Amerikkalaiset eivät syö terveellisesti (Amerikkalaiset ovat lihavia).
Ennakkoluulo no. 3:
Koulutuksen taso Amerikassa on erittäin huono (Amerikkalaiset tuntuvat huonon yleissivistyksen takia tyhmiltä).
Ennakkoluulo no. 4:
Amerikassa on hälyttävän paljon ihmisiä, jotka tulkitsevat raamattua kirjaimellisesti (maapallo luotu seitsemässä päivässä, nainen miehen jälkeen tämän kylkiluusta jne).
Ennakkoluulo no. 5:
Amerikkalaiset ovat asehulluja.
Ennakkoluulo no. 6:
Amerikassa vallitsee yleinen "me olemme maailman paras maa, kaikessa"-syndrooma.
Ennakkoluulo no. 7:
Amerikkalainen kulttuuri on pinnallista ja tekopyhää.
Huh huh, siinä ne nyt ovat. Eivät ole kauniitä nämä seitsemän veljestä.
Katsotaan parin kuukauden päästä mitä mieltä olen listasta.
En ole siitä erityisen ylpeä, mutta minkäs teet. Meidän aivot on rakennettu tekemään yleistyksiä. Jokaista tilannetta ja henkilöä ei voi jäädä analysoimaan kerrallaan. Ennakkoluulot auttaa meitä toimimaan nopeasti ja automatisoidusti monimutkaisessa ympäristössä. Ne on meidän kavereita.
Ongelmia ennakkoluuloista pukkaa kun niihin ruvetaan uskomaan absoluuttisina tosina, kiveenkirjoitettuina faktoina. Koirat purevat (aina? kaikki?), suomalaiset ovat rehellisiä (aina? kaikki?) ja mustalaiset ovat varkaita (aina? kaikki?).
Palataampa taas asiaan.
Hei, nimeni on Henna ja minä olen ennakkoluuloinen.
Ja erityisen ennakkoluuloinen olen amerikkalaisista. Koska tilanne on nyt sellainen, että tuntien sisällä istun amerikkalaisen pilotin ohjaamassa lentokoneessa, amerikkalaisten lentoemojen ja pursereitten hyvissä hoivissa matkalla amerikan maankamaralle, on aika ripittäytyä ja toivoa, että tunnustumalla syntini, niitten voima laantuu, jos ei nyt kokonaan katoa ja osaan katsoa uutta kotimaatani objektiisesti.
Tässä syntikaartini.
Ennakkoluulo no. 1:
Amerikassa tehdään mielummin rahaa, kuin mikä on oikein.
Ennakkoluulo no. 2:
Amerikkalaiset eivät syö terveellisesti (Amerikkalaiset ovat lihavia).
Ennakkoluulo no. 3:
Koulutuksen taso Amerikassa on erittäin huono (Amerikkalaiset tuntuvat huonon yleissivistyksen takia tyhmiltä).
Ennakkoluulo no. 4:
Amerikassa on hälyttävän paljon ihmisiä, jotka tulkitsevat raamattua kirjaimellisesti (maapallo luotu seitsemässä päivässä, nainen miehen jälkeen tämän kylkiluusta jne).
Ennakkoluulo no. 5:
Amerikkalaiset ovat asehulluja.
Ennakkoluulo no. 6:
Amerikassa vallitsee yleinen "me olemme maailman paras maa, kaikessa"-syndrooma.
Ennakkoluulo no. 7:
Amerikkalainen kulttuuri on pinnallista ja tekopyhää.
Huh huh, siinä ne nyt ovat. Eivät ole kauniitä nämä seitsemän veljestä.
Katsotaan parin kuukauden päästä mitä mieltä olen listasta.
viernes, 23 de abril de 2010
Agilitya
Oletko koskaan ihaillut agilitykoiria? Miten nopeasti ne juoksevat esteeltä toiselle, pujottelevat, kierivät ja hyppivät isännän käskyjen ja pillin puhallusten mukaan. Hommassa ei ole sen erikoisemmin logiikkaa, mitä nyt laitetaan viisas eläin temppuilemaan isännän (ja katsojien) huviksi. Ja lopuksi tottelevaiselle koiralle annetaan namupala kiitokseksi.
Niin, että mitä mä tässä nyt agilitystä hölötän?
Katsos kun viisumin saamiseksi jenkkeihin pitää hakijalla olla keskiverto agilityspanielin reaktiovalmis ja kestävyys.
Kuukausia kestänyt paperien pyörittely sai tänään huipentumansa USAn konsulaatissa Bernissä. Haastattelun oli määrä alkaa 9:30. Paikalle sai tulla aikaisintaan klo 9:15, eika mukana saanut olla mitään elektronisia laitteita (edes kännyköitä), kasseja (ei mitään lompakkoa suurempaa) tai nesteitä (vaikka juomapullo).
Ovella vastassa oli jono turvatarkastukseen johon päästiin yksitellen.
Siinä sitten tyhjennettiin taskut, poistettiin vyöt, takit ja huivit. Kaikki kamat läpivalaisuun ja itse matallinpaljastimesta läpi.
Autonavaimet oli epäilyttävät (?) ja ne piti jättää turvamiehille talteen numerolappua vastaan.
Kun oltiin selvitty lentomatkustajan rutiinilla turvatarkastuksesta meille kerrottiin, että ei kannattanut laittaa kamoja päälle koska alakerrassa, jonne meidät ohjattiin, olisi edessä vielä sama rumba uudelleen(kertaus on opintojen äiti).
Siinä sitten rappusia kävelemään rypistämättä mukana tuotuja pakollisia lomakkeita ja asiakirjoja kun housut tippuu ja kamat roikkuu käsivarsilla.
Alakerran turvatarkastuksesta sitten samat peruskuviot läpi ja boonus pointtina t-asentoon veto kun metallinpaljastimella tarkastettiin vielä kerran (edestä ja takaa), että oltiin aseettomia ja haastattelukelpoisia.
Kun fyysisestä puolesta oltiin selvitty alkoi henkinen testaus.
Uusi jono ja jonon päässä virkamies. "Tervetuloa, onko teillä lomake 2345-f-34...? Jaa hyvä, entäs ne toiset paperit? Kiitos kiitos. Olisiko näistä vielä kopioita? Kyllä tämä kelpaa, kiitos. Oletteko te naimisissa? Onko teillä todistusta siitä? Niinpä, tässähän se on. Juu juu. Etkö ole ottanut miehesi sukunimeä? Jaa, ymmärrän ymmärrän" ja noin 20 kysymystä ja 10 minuutia myöhemmin "Olkaa hyvä ja siirtykää luukulle 7".
Luukulla 7 meitä tervehti uusi virkamies. Käytiin taas läpi paperita, sitä, että en todellakaan ole ottanut aviomieheni sukunimeä. Koska oltiin niin kivoja tahtoi täti meistä muistoksi sormenjäljet. Ensin vsemman käden sormet ilman peukaloa, sitten sama oikealla ja lopuksi molemmat peukut. Olisin mä niille jättänyt vaikka hiussuortuvankin medaljonkiin, mut eivät pyytäneet.
Juttelun tuoksena oli komento "odottakaa huoneen perällä, konsuli pyytää teidät luokseen pian luukulle 10". Katson melkein satapäistä ihmisjoukkoa. Kello on jo yli kymmenen. "Kauanko arvelet, että kestää, ennenkuin meidän vuoro tulee?". "Noin tunti" oli vastaus.
Huoneen perällä on outo tunnelma, kaikki istui niin kuin hammaslääkärin vastaanotolla (odottaen juurihoitoa tai jotain muuta kivuliasta toimenpidettä). Kun meidän vuoro tulee, olemme kasvotusten keski-ikäisen sedän kanssa. Koko tapaaminen kestää minuutin ja koostuu kolmesta kysymyksestä (kaksi ensimmäistä Juansille, viimeinen minulle). "Kauanko olet ollut nykyisen firman palveluksessa? Mitä siellä teet?" ja sitten vielä varmistus minulta asiaan, joka oli selvästi vielä auki "Käytätkö aviomiehesi sukunimeä?".
Saadessaan vastaukset kysymyksiin oli tulosten julistuksn aika "voitte hakea viisuminne maanantaina iltapäivällä".
Hymyilimme aidosti ensimmäistä kertaa koko päiväna.
Agilityn piirimestaruus oli meidän.
Niin, että mitä mä tässä nyt agilitystä hölötän?
Katsos kun viisumin saamiseksi jenkkeihin pitää hakijalla olla keskiverto agilityspanielin reaktiovalmis ja kestävyys.
Kuukausia kestänyt paperien pyörittely sai tänään huipentumansa USAn konsulaatissa Bernissä. Haastattelun oli määrä alkaa 9:30. Paikalle sai tulla aikaisintaan klo 9:15, eika mukana saanut olla mitään elektronisia laitteita (edes kännyköitä), kasseja (ei mitään lompakkoa suurempaa) tai nesteitä (vaikka juomapullo).
Ovella vastassa oli jono turvatarkastukseen johon päästiin yksitellen.
Siinä sitten tyhjennettiin taskut, poistettiin vyöt, takit ja huivit. Kaikki kamat läpivalaisuun ja itse matallinpaljastimesta läpi.
Autonavaimet oli epäilyttävät (?) ja ne piti jättää turvamiehille talteen numerolappua vastaan.
Kun oltiin selvitty lentomatkustajan rutiinilla turvatarkastuksesta meille kerrottiin, että ei kannattanut laittaa kamoja päälle koska alakerrassa, jonne meidät ohjattiin, olisi edessä vielä sama rumba uudelleen(kertaus on opintojen äiti).
Siinä sitten rappusia kävelemään rypistämättä mukana tuotuja pakollisia lomakkeita ja asiakirjoja kun housut tippuu ja kamat roikkuu käsivarsilla.
Alakerran turvatarkastuksesta sitten samat peruskuviot läpi ja boonus pointtina t-asentoon veto kun metallinpaljastimella tarkastettiin vielä kerran (edestä ja takaa), että oltiin aseettomia ja haastattelukelpoisia.
Kun fyysisestä puolesta oltiin selvitty alkoi henkinen testaus.
Uusi jono ja jonon päässä virkamies. "Tervetuloa, onko teillä lomake 2345-f-34...? Jaa hyvä, entäs ne toiset paperit? Kiitos kiitos. Olisiko näistä vielä kopioita? Kyllä tämä kelpaa, kiitos. Oletteko te naimisissa? Onko teillä todistusta siitä? Niinpä, tässähän se on. Juu juu. Etkö ole ottanut miehesi sukunimeä? Jaa, ymmärrän ymmärrän" ja noin 20 kysymystä ja 10 minuutia myöhemmin "Olkaa hyvä ja siirtykää luukulle 7".
Luukulla 7 meitä tervehti uusi virkamies. Käytiin taas läpi paperita, sitä, että en todellakaan ole ottanut aviomieheni sukunimeä. Koska oltiin niin kivoja tahtoi täti meistä muistoksi sormenjäljet. Ensin vsemman käden sormet ilman peukaloa, sitten sama oikealla ja lopuksi molemmat peukut. Olisin mä niille jättänyt vaikka hiussuortuvankin medaljonkiin, mut eivät pyytäneet.
Juttelun tuoksena oli komento "odottakaa huoneen perällä, konsuli pyytää teidät luokseen pian luukulle 10". Katson melkein satapäistä ihmisjoukkoa. Kello on jo yli kymmenen. "Kauanko arvelet, että kestää, ennenkuin meidän vuoro tulee?". "Noin tunti" oli vastaus.
Huoneen perällä on outo tunnelma, kaikki istui niin kuin hammaslääkärin vastaanotolla (odottaen juurihoitoa tai jotain muuta kivuliasta toimenpidettä). Kun meidän vuoro tulee, olemme kasvotusten keski-ikäisen sedän kanssa. Koko tapaaminen kestää minuutin ja koostuu kolmesta kysymyksestä (kaksi ensimmäistä Juansille, viimeinen minulle). "Kauanko olet ollut nykyisen firman palveluksessa? Mitä siellä teet?" ja sitten vielä varmistus minulta asiaan, joka oli selvästi vielä auki "Käytätkö aviomiehesi sukunimeä?".
Saadessaan vastaukset kysymyksiin oli tulosten julistuksn aika "voitte hakea viisuminne maanantaina iltapäivällä".
Hymyilimme aidosti ensimmäistä kertaa koko päiväna.
Agilityn piirimestaruus oli meidän.
Suscribirse a:
Entradas (Atom)