Amerikassa on monta ihmeellista asiaa, ne hammastyttaa, kummastuttaa pienta kulkijaa

Mun lapparin nappaimet suuttu tosta mun edellisesta "himskatin pikku e" blogista niin paljon, et 7 niista lopetti toimintansa. Olen oppinut laksyni ja en tulevaisuudessa vierita isompien toppailyja pieninpien niskaan. Ainakaan jos ne ovat neliskumaisia, muovisia ja aarettoman tarkeita kirjoittamiseen. Vaikka kaduin tekoani syvasti, ei nappaimet palautuneet toimimaan. Kun lakkoa oli kestanyt 2 paivaa eika ylosalaisin ravistelusta tai maanittelusta ollut apua, jouduin turvautumaan radikaalimpiin toimenpiteisiin ja vaihtamaan niskoittelevan tyovoiman uudella ja kuuliaisemmalla.

Tervehdys nyt jenkkilaisen nappaimiston kautta. Suonethan anteeksi pisteiden puuttumisen a:n ja o:n paalta. Sellaisia hienouksia ei taalta saa.

Hitusen reilut kaksi viikkoa siis takana ja joka paiva olisi aihetta blogiin.

Mahtava asia ulkomailla asumisessa kun on se, etta uusia elamyksia ei tarvitse erikoisemmin lahtea hakemaan. Ne tulevat automaattisesti eteen lahikaupassa ja lenkkipolulla. Joskus ne jopa kannetaan postin mukana suoraan ovelle.

Aloitetaan nyt vaikka siita lenkkipolusta. Toissapaivana sain otettua itseani niskasta kiinni ja lahdin ripealle kavelylenkille. Ajattelin olevani noin 40 minsaa ulkona. En katsos ollut varautunut, etta jumittuisin heti polun alkupaassa puoleksi tunniksi vaihtamaan kuulumisia. Mistas mina tiesin, etta tormaisin Frankiin ja Williin.

Frank (opin taman kaiken samalla seisomalla) on 84-vuotias herttainen pappa joka on asunut aluella koko elamansa. Nykyisin korttelin paassa vanhustentalossa, jossa on myos paivakoti. Paivakodin lapset ovat herttaisia ja ilahduttavat Frankia samoin kun hanen 83-vuotiasta vaimoaan joka selvisi rintasyovasta ja joka on nyt juuri kaymassa heidan tyttarensa luona Mainessa. Toinen tytar asuu etelammassa, mutta hanen kanssaan ei pideta niin paljon yhteytta. Frank on toissa kolmena paivana viikossa laheisessa kaupassa jossa han pakkaa asiakkaiden ostoksia muovikasseihin. Tyoaika on kello kahdesta viiteen, mutta pomo antaa Frankin lopetella jo puoli viiden aikoihin. Tuntipalkka on kuulemaa hyva.

Kun Frank kuuli, etta olen Suomesta ("You have an accent, dear, where are you from?") han ilahtui. Ihan totta? Enpas ole tavannutkaan ketaan Suomesta aikaisemmin. Siita seurasi kertomus Frankin ja hanen vaimonsa sukupuusta ja juurista Eurooppaan.

Niin ja sitten paikalle tuli Will.

Will on nimetty William Shakespearen mukaan ja han on aarettoman ystavallinen sekarotuinen koira. Olen jo unohtanut Willian omistajan nimen, nuori nainen joka osasi kertoa, etta Cannondalen toimisto oli ennen Bethelia Georgetownissa ja etta han tunsi yhden merkin suunnittelijoista 90-luvun alussa.

Siita paastiin sitten Cannondalen historiaan ja miten se konkurssin myota siirtyi pois amerikkalaisilta kanadalaisille. ja niin eteenpain...

Puolituntia.

Hyva jumala sentaa miten amerikkalaiset puhuvat! Espanjalaisethan ovat tylsia tuppisuita!

Tai ehka se olen mina, joka en osaa viela oikeaa koodikielta osoittaakseni toiselle, etta olen jo valmis jatkamaan matkaani. Pitaa treenata seuraavia fraaseja: Huh, onkos se kello jo noin paljon, pitaakin tasta lahtea kotiin/lenkille/kauppaan/kampaajalle. Niinpa/Juu-u (laskeva intonaatio, laahaava aksentti), olipas hauska tavata, ensikertaan.

Ja nopeasti viela vaalimainoksesta joka satiin postissa viimeviikolla. Linda McMahon pyrkii talta alueelta senaattiin. Jos tunnet amerikkalaista vapaapainia on nimi sinulle tuttu. Taalta lisaa englanniksi:

http://en.wikipedia.org/wiki/Linda_McMahon

En ole viela lukenut mainosta eli ei siita sen enempaa. Saattaa Linda olla ihan patevaa kamaa.

Ja viela se viimeiseksi, sokerina pohjalla, hauskuus johon tormasimme eilen Walmartissa. Naa oli myynnissa imureitten vieressa.



Tohveleitten pohjissa on pienet mikrokuitumopit jotka pyyhkii joka askeleella...

Et sellaista ihmeellista ja kummaa viimepaivilta.

Tulipas tasta pitka selostus. Musta on selvasti tulossa puhelias amerikkainen.