Täällä sitä nyt pällistellää. Bethelin kylässä, Connecticutin osavaltiossa. Meidän tilapäisasunto on täällä, Juansin toimistoa lähellä. Jo maanantaina ruvetaan metsästämään asuntoa East Norwalk ja Westport nimisiltä alueilta rannikolta. Täällä sisämaassa on sievää ja mukavaa, mutta jumatka New Yorkiin kestää 2 tuntia, mikä on aivan liikaa kaupunkiaddiktille.
Ihan siisti hotelli, perus 90-luvun meininkiä (joka on jo huomattava edistys 70-luvun koloseen, jossa ollaan asusteltu viimeinen kuukausi Baselissa).
Kello on pian 23:00 (05:00 Sveitsin aikaa) ja äly leikkaa vuorokauden putkeen valvomisen jälkeen heikosti, jos ollenkaan.
Yritän tässä nyt kumminkin pitää itseäni hereillä (sopeautua aikaeroon), ja mikäs sen parempi keino, kun kirjotella ensifiiliksiä uudesta kotimaasta.
Kokeillaan miten se sujuu ilman aivotoimintaa.
Ensinnäkin.
Mun on pakko opetella paikalliset mittayksiköt (fahrenheitit, mailit, tuumat jne.). Mitä pikemmin sen parempi. Vuokra-autolla huristeltaessa hotellille, ei ollut nopeusmittarista mitään hyötyä. Paljonko on 60 mailia/h? Tai 80 tai 100? Oliks se maili 1.6km? Tai jotain edes sinnepäin...
Soitin autosta pikkuserkurkulle Lindalle, joka kehui meidän tuoneen lämpimän ja aurinkoisen ilman mukanamme. "Vielä pari päivää sitten oli 29 fahrenheittia". Ei mitään hajua paljonks se on.
A-p-u-v-a!
Toisekseen.
Jenkit tykkäävät puhua. Rajavartijan kanssa rupateltiin aluksi mukava tuokio, sitten sama kuvio autovokraamossa. Ensin bussikuskin kanssa joka meidät sinne vei ja sitten uudeman kerran meitä palvelleen kundin kanssa (joka kysyin ovatko Sveitsiläiset ajokorttimme kenties ruotsalaisia. Switzerland-Sweden. No onhan siinä ainakin kaksi ekaa kirjainta samanlaisia).
Kun kouoriuduttiin autosta ulos hotellin parkiksella kertoi viereisestä autosta noussut nainen ajaneensa 12 tuntia Floridasta tänne. Matka on Maineen. Me sitten heti pöyhistelemään omalla reissullamme. Että ihan Sveitsistä asti. Välilaskuineen ja kaikkineen.
Niin ja kahden muun hotellin asukkaan kanssa ollaan myös jo ehditty vaihamaan kuulumiset ja kansalaisuudet (he Kanadasta ja Teksasista, meidät sä tiedätkin). Olut on Teksasissa edullista ja Juansi ja minä tavattiin Espanjassa. En tiedä miten noi kaksi asiaa saatiin samaan keskusteluun. Joko amerikassa kaikki on mahdollista, tai mun väsynyt pääkoppa vaan hyppii epäloogisesti asiasta viidenteen.
Taidampa mennä kokeilemaan miten 9 tuntia yöunta vaikuttaa yhtälöön.
Hyviä unia!
viernes, 30 de abril de 2010
jueves, 29 de abril de 2010
Tasapuolisuuden nimissä
Kun tossa aikasemmin tuli listattua negatiivisiä ennakkoluuloja, pitää tasapuolisuuden nimissä tehdä sama positiivisistä ennakkoluuloista.
Mitä mieltä olen Amerikasta ja amerikkalaisista päivää ennen sinne muuttoa:
Positiivinen ennakkoluulo no. 1:
Amerikkalaiset ovat ystävällisiä ja avoimia.
Positiivinen ennakkoluulo no. 2:
Amrikkalaiset ovat anteliaita.
Positiivinen ennakkoluulo no. 3:
Amerikkalainen kulttuuri on rentoa ja välttelee kankeita kaavoja ja etikettejä.
Positiivinen ennakkoluulo no. 4:
Amerikassa annetaan kaikkien kukkien kukkia (erilaisuus on hyväksyttyä).
Positiivinen ennakkoluulo no. 5:
Amerikkalainen kuttuuri nojaa positiiviseen ajatteluun.
Positiivinen ennakkoluulo no. 6:
Yrittäjäkulttuuri parhaimmillaan.
Positiivinen ennakkoluulo no. 7:
Amerikassa duunarit ja herrat juttelee keskenään luontevasti.
Heti tuntuu mukavammalta.
Mitä mieltä olen Amerikasta ja amerikkalaisista päivää ennen sinne muuttoa:
Positiivinen ennakkoluulo no. 1:
Amerikkalaiset ovat ystävällisiä ja avoimia.
Positiivinen ennakkoluulo no. 2:
Amrikkalaiset ovat anteliaita.
Positiivinen ennakkoluulo no. 3:
Amerikkalainen kulttuuri on rentoa ja välttelee kankeita kaavoja ja etikettejä.
Positiivinen ennakkoluulo no. 4:
Amerikassa annetaan kaikkien kukkien kukkia (erilaisuus on hyväksyttyä).
Positiivinen ennakkoluulo no. 5:
Amerikkalainen kuttuuri nojaa positiiviseen ajatteluun.
Positiivinen ennakkoluulo no. 6:
Yrittäjäkulttuuri parhaimmillaan.
Positiivinen ennakkoluulo no. 7:
Amerikassa duunarit ja herrat juttelee keskenään luontevasti.
Heti tuntuu mukavammalta.
Eroon ennakkoluuloista
Minä olen ennakkoluuloinen.
En ole siitä erityisen ylpeä, mutta minkäs teet. Meidän aivot on rakennettu tekemään yleistyksiä. Jokaista tilannetta ja henkilöä ei voi jäädä analysoimaan kerrallaan. Ennakkoluulot auttaa meitä toimimaan nopeasti ja automatisoidusti monimutkaisessa ympäristössä. Ne on meidän kavereita.
Ongelmia ennakkoluuloista pukkaa kun niihin ruvetaan uskomaan absoluuttisina tosina, kiveenkirjoitettuina faktoina. Koirat purevat (aina? kaikki?), suomalaiset ovat rehellisiä (aina? kaikki?) ja mustalaiset ovat varkaita (aina? kaikki?).
Palataampa taas asiaan.
Hei, nimeni on Henna ja minä olen ennakkoluuloinen.
Ja erityisen ennakkoluuloinen olen amerikkalaisista. Koska tilanne on nyt sellainen, että tuntien sisällä istun amerikkalaisen pilotin ohjaamassa lentokoneessa, amerikkalaisten lentoemojen ja pursereitten hyvissä hoivissa matkalla amerikan maankamaralle, on aika ripittäytyä ja toivoa, että tunnustumalla syntini, niitten voima laantuu, jos ei nyt kokonaan katoa ja osaan katsoa uutta kotimaatani objektiisesti.
Tässä syntikaartini.
Ennakkoluulo no. 1:
Amerikassa tehdään mielummin rahaa, kuin mikä on oikein.
Ennakkoluulo no. 2:
Amerikkalaiset eivät syö terveellisesti (Amerikkalaiset ovat lihavia).
Ennakkoluulo no. 3:
Koulutuksen taso Amerikassa on erittäin huono (Amerikkalaiset tuntuvat huonon yleissivistyksen takia tyhmiltä).
Ennakkoluulo no. 4:
Amerikassa on hälyttävän paljon ihmisiä, jotka tulkitsevat raamattua kirjaimellisesti (maapallo luotu seitsemässä päivässä, nainen miehen jälkeen tämän kylkiluusta jne).
Ennakkoluulo no. 5:
Amerikkalaiset ovat asehulluja.
Ennakkoluulo no. 6:
Amerikassa vallitsee yleinen "me olemme maailman paras maa, kaikessa"-syndrooma.
Ennakkoluulo no. 7:
Amerikkalainen kulttuuri on pinnallista ja tekopyhää.
Huh huh, siinä ne nyt ovat. Eivät ole kauniitä nämä seitsemän veljestä.
Katsotaan parin kuukauden päästä mitä mieltä olen listasta.
En ole siitä erityisen ylpeä, mutta minkäs teet. Meidän aivot on rakennettu tekemään yleistyksiä. Jokaista tilannetta ja henkilöä ei voi jäädä analysoimaan kerrallaan. Ennakkoluulot auttaa meitä toimimaan nopeasti ja automatisoidusti monimutkaisessa ympäristössä. Ne on meidän kavereita.
Ongelmia ennakkoluuloista pukkaa kun niihin ruvetaan uskomaan absoluuttisina tosina, kiveenkirjoitettuina faktoina. Koirat purevat (aina? kaikki?), suomalaiset ovat rehellisiä (aina? kaikki?) ja mustalaiset ovat varkaita (aina? kaikki?).
Palataampa taas asiaan.
Hei, nimeni on Henna ja minä olen ennakkoluuloinen.
Ja erityisen ennakkoluuloinen olen amerikkalaisista. Koska tilanne on nyt sellainen, että tuntien sisällä istun amerikkalaisen pilotin ohjaamassa lentokoneessa, amerikkalaisten lentoemojen ja pursereitten hyvissä hoivissa matkalla amerikan maankamaralle, on aika ripittäytyä ja toivoa, että tunnustumalla syntini, niitten voima laantuu, jos ei nyt kokonaan katoa ja osaan katsoa uutta kotimaatani objektiisesti.
Tässä syntikaartini.
Ennakkoluulo no. 1:
Amerikassa tehdään mielummin rahaa, kuin mikä on oikein.
Ennakkoluulo no. 2:
Amerikkalaiset eivät syö terveellisesti (Amerikkalaiset ovat lihavia).
Ennakkoluulo no. 3:
Koulutuksen taso Amerikassa on erittäin huono (Amerikkalaiset tuntuvat huonon yleissivistyksen takia tyhmiltä).
Ennakkoluulo no. 4:
Amerikassa on hälyttävän paljon ihmisiä, jotka tulkitsevat raamattua kirjaimellisesti (maapallo luotu seitsemässä päivässä, nainen miehen jälkeen tämän kylkiluusta jne).
Ennakkoluulo no. 5:
Amerikkalaiset ovat asehulluja.
Ennakkoluulo no. 6:
Amerikassa vallitsee yleinen "me olemme maailman paras maa, kaikessa"-syndrooma.
Ennakkoluulo no. 7:
Amerikkalainen kulttuuri on pinnallista ja tekopyhää.
Huh huh, siinä ne nyt ovat. Eivät ole kauniitä nämä seitsemän veljestä.
Katsotaan parin kuukauden päästä mitä mieltä olen listasta.
viernes, 23 de abril de 2010
Agilitya
Oletko koskaan ihaillut agilitykoiria? Miten nopeasti ne juoksevat esteeltä toiselle, pujottelevat, kierivät ja hyppivät isännän käskyjen ja pillin puhallusten mukaan. Hommassa ei ole sen erikoisemmin logiikkaa, mitä nyt laitetaan viisas eläin temppuilemaan isännän (ja katsojien) huviksi. Ja lopuksi tottelevaiselle koiralle annetaan namupala kiitokseksi.
Niin, että mitä mä tässä nyt agilitystä hölötän?
Katsos kun viisumin saamiseksi jenkkeihin pitää hakijalla olla keskiverto agilityspanielin reaktiovalmis ja kestävyys.
Kuukausia kestänyt paperien pyörittely sai tänään huipentumansa USAn konsulaatissa Bernissä. Haastattelun oli määrä alkaa 9:30. Paikalle sai tulla aikaisintaan klo 9:15, eika mukana saanut olla mitään elektronisia laitteita (edes kännyköitä), kasseja (ei mitään lompakkoa suurempaa) tai nesteitä (vaikka juomapullo).
Ovella vastassa oli jono turvatarkastukseen johon päästiin yksitellen.
Siinä sitten tyhjennettiin taskut, poistettiin vyöt, takit ja huivit. Kaikki kamat läpivalaisuun ja itse matallinpaljastimesta läpi.
Autonavaimet oli epäilyttävät (?) ja ne piti jättää turvamiehille talteen numerolappua vastaan.
Kun oltiin selvitty lentomatkustajan rutiinilla turvatarkastuksesta meille kerrottiin, että ei kannattanut laittaa kamoja päälle koska alakerrassa, jonne meidät ohjattiin, olisi edessä vielä sama rumba uudelleen(kertaus on opintojen äiti).
Siinä sitten rappusia kävelemään rypistämättä mukana tuotuja pakollisia lomakkeita ja asiakirjoja kun housut tippuu ja kamat roikkuu käsivarsilla.
Alakerran turvatarkastuksesta sitten samat peruskuviot läpi ja boonus pointtina t-asentoon veto kun metallinpaljastimella tarkastettiin vielä kerran (edestä ja takaa), että oltiin aseettomia ja haastattelukelpoisia.
Kun fyysisestä puolesta oltiin selvitty alkoi henkinen testaus.
Uusi jono ja jonon päässä virkamies. "Tervetuloa, onko teillä lomake 2345-f-34...? Jaa hyvä, entäs ne toiset paperit? Kiitos kiitos. Olisiko näistä vielä kopioita? Kyllä tämä kelpaa, kiitos. Oletteko te naimisissa? Onko teillä todistusta siitä? Niinpä, tässähän se on. Juu juu. Etkö ole ottanut miehesi sukunimeä? Jaa, ymmärrän ymmärrän" ja noin 20 kysymystä ja 10 minuutia myöhemmin "Olkaa hyvä ja siirtykää luukulle 7".
Luukulla 7 meitä tervehti uusi virkamies. Käytiin taas läpi paperita, sitä, että en todellakaan ole ottanut aviomieheni sukunimeä. Koska oltiin niin kivoja tahtoi täti meistä muistoksi sormenjäljet. Ensin vsemman käden sormet ilman peukaloa, sitten sama oikealla ja lopuksi molemmat peukut. Olisin mä niille jättänyt vaikka hiussuortuvankin medaljonkiin, mut eivät pyytäneet.
Juttelun tuoksena oli komento "odottakaa huoneen perällä, konsuli pyytää teidät luokseen pian luukulle 10". Katson melkein satapäistä ihmisjoukkoa. Kello on jo yli kymmenen. "Kauanko arvelet, että kestää, ennenkuin meidän vuoro tulee?". "Noin tunti" oli vastaus.
Huoneen perällä on outo tunnelma, kaikki istui niin kuin hammaslääkärin vastaanotolla (odottaen juurihoitoa tai jotain muuta kivuliasta toimenpidettä). Kun meidän vuoro tulee, olemme kasvotusten keski-ikäisen sedän kanssa. Koko tapaaminen kestää minuutin ja koostuu kolmesta kysymyksestä (kaksi ensimmäistä Juansille, viimeinen minulle). "Kauanko olet ollut nykyisen firman palveluksessa? Mitä siellä teet?" ja sitten vielä varmistus minulta asiaan, joka oli selvästi vielä auki "Käytätkö aviomiehesi sukunimeä?".
Saadessaan vastaukset kysymyksiin oli tulosten julistuksn aika "voitte hakea viisuminne maanantaina iltapäivällä".
Hymyilimme aidosti ensimmäistä kertaa koko päiväna.
Agilityn piirimestaruus oli meidän.
Niin, että mitä mä tässä nyt agilitystä hölötän?
Katsos kun viisumin saamiseksi jenkkeihin pitää hakijalla olla keskiverto agilityspanielin reaktiovalmis ja kestävyys.
Kuukausia kestänyt paperien pyörittely sai tänään huipentumansa USAn konsulaatissa Bernissä. Haastattelun oli määrä alkaa 9:30. Paikalle sai tulla aikaisintaan klo 9:15, eika mukana saanut olla mitään elektronisia laitteita (edes kännyköitä), kasseja (ei mitään lompakkoa suurempaa) tai nesteitä (vaikka juomapullo).
Ovella vastassa oli jono turvatarkastukseen johon päästiin yksitellen.
Siinä sitten tyhjennettiin taskut, poistettiin vyöt, takit ja huivit. Kaikki kamat läpivalaisuun ja itse matallinpaljastimesta läpi.
Autonavaimet oli epäilyttävät (?) ja ne piti jättää turvamiehille talteen numerolappua vastaan.
Kun oltiin selvitty lentomatkustajan rutiinilla turvatarkastuksesta meille kerrottiin, että ei kannattanut laittaa kamoja päälle koska alakerrassa, jonne meidät ohjattiin, olisi edessä vielä sama rumba uudelleen(kertaus on opintojen äiti).
Siinä sitten rappusia kävelemään rypistämättä mukana tuotuja pakollisia lomakkeita ja asiakirjoja kun housut tippuu ja kamat roikkuu käsivarsilla.
Alakerran turvatarkastuksesta sitten samat peruskuviot läpi ja boonus pointtina t-asentoon veto kun metallinpaljastimella tarkastettiin vielä kerran (edestä ja takaa), että oltiin aseettomia ja haastattelukelpoisia.
Kun fyysisestä puolesta oltiin selvitty alkoi henkinen testaus.
Uusi jono ja jonon päässä virkamies. "Tervetuloa, onko teillä lomake 2345-f-34...? Jaa hyvä, entäs ne toiset paperit? Kiitos kiitos. Olisiko näistä vielä kopioita? Kyllä tämä kelpaa, kiitos. Oletteko te naimisissa? Onko teillä todistusta siitä? Niinpä, tässähän se on. Juu juu. Etkö ole ottanut miehesi sukunimeä? Jaa, ymmärrän ymmärrän" ja noin 20 kysymystä ja 10 minuutia myöhemmin "Olkaa hyvä ja siirtykää luukulle 7".
Luukulla 7 meitä tervehti uusi virkamies. Käytiin taas läpi paperita, sitä, että en todellakaan ole ottanut aviomieheni sukunimeä. Koska oltiin niin kivoja tahtoi täti meistä muistoksi sormenjäljet. Ensin vsemman käden sormet ilman peukaloa, sitten sama oikealla ja lopuksi molemmat peukut. Olisin mä niille jättänyt vaikka hiussuortuvankin medaljonkiin, mut eivät pyytäneet.
Juttelun tuoksena oli komento "odottakaa huoneen perällä, konsuli pyytää teidät luokseen pian luukulle 10". Katson melkein satapäistä ihmisjoukkoa. Kello on jo yli kymmenen. "Kauanko arvelet, että kestää, ennenkuin meidän vuoro tulee?". "Noin tunti" oli vastaus.
Huoneen perällä on outo tunnelma, kaikki istui niin kuin hammaslääkärin vastaanotolla (odottaen juurihoitoa tai jotain muuta kivuliasta toimenpidettä). Kun meidän vuoro tulee, olemme kasvotusten keski-ikäisen sedän kanssa. Koko tapaaminen kestää minuutin ja koostuu kolmesta kysymyksestä (kaksi ensimmäistä Juansille, viimeinen minulle). "Kauanko olet ollut nykyisen firman palveluksessa? Mitä siellä teet?" ja sitten vielä varmistus minulta asiaan, joka oli selvästi vielä auki "Käytätkö aviomiehesi sukunimeä?".
Saadessaan vastaukset kysymyksiin oli tulosten julistuksn aika "voitte hakea viisuminne maanantaina iltapäivällä".
Hymyilimme aidosti ensimmäistä kertaa koko päiväna.
Agilityn piirimestaruus oli meidän.
Suscribirse a:
Entradas (Atom)