Hankala aihe

Miten tata nyt selittais.

Asun maassa joka kay sotaa, mutta en ole viela paassyt juttelemaan aiheesta kenenkaan kanssa. Ihan kun olisi Espanjassa eika voisi puhua jalkapallosta.

Syy on tietysti ihan oma. En ota asiaa puheeksi. Varmaankin siksi, etta olen vannoutunut pasifisti ja en tieda miten asiaa lahestya mahdollisismman neutraalisti.

"Mites se sota sujuu, ei sitten loytynyt niita massatuhoaseita?..."

On kaksi yleista lausahdusta joita olen kuullu taalla, joihin haluaisin selvitysta, mutta en tieda kenelta kysyisin ja miten asiani esittaa.

Lausahdys yksi: Sotilaat ovat sankareita.

Tama arsyttaa niin vietavasti. Mika tekee 20 vuotiaasta tappamaan valmiista ihmisesta sankarin? Se etta han laittaa oman henkensa uhatuksi? Se oikeuttaa suoraan sankarin titteliin?

Lausahdus kaksi: Sotilaat puollustavat Amerikan tapaa elaa ja sen vapauksia.

Tassa pitaisi tietenkin ekana selvittaa, mika on Amerikkalainen tapa elaa ja mitka ovat ne uhatut vapaudet, joita nyt puollustetaan vieraalla maalla vakivoimalla.

Pitaa ruveta avaamaan keskustelua aiheesta seuraavilla illalliskutsuilla jotenkin hienovaraisesti.

Saa nahda miten hyvin se tulee sujumaan.

Huonosti lammitetty sauna

Piti sitten tulla Connecticuttiin tama kokemaan. 58 asteen helle. En ole ikina aikasemmin hikoillut tallasessa lammossa, ei koko vuoden aikana Dominikaanisessa, ei Intiassa, ei Espanjassa.

Tarkelleen ottaen ilman lampotila on 38 astetta, mutta hurja ilmankosteus, 65%, tekee helteesta 58 asteisen. Mitaan ei jaksa tehda. Istuessakin hikoaa.

Jos olisin fiksu niin lahtisin ostoksille ilmastoituihin tiloihin, ilmastoidulla autolla, mut kun ei meikkikaan pysy naamassa, ja kaikki vaatteet on hetkessa hikilaikkia taynna en saa itseani raahattua ihmisten ilmoille.

Taidan raahautua punanaamaisena ja hikisena jaatelokioskille.

Tai rannalle ja kellotella rantavedessa.

Tai ajatella talven pakkasia.

Huomenna on luvassa jo onneksi viileampaa.

2 kuukautta

Siita on nyt sitten kulunut jo 2 kuukautta kun laskeuduttiin uudelle mantereelle.

Verhoja ei oo edelleenkaan ikkunoissa tai tauluja seinilla, mut kotiutuminen on silti taydessa kaynnissa.

Paras muffinssipaikka on loytynyt, samoin lemppari vaate- ja ruokakauppa. Juansi kay pyorailemassa paikallisen triathlonklubin kanssa ja mina olen loytanyt koiratarhan jossa kayda viikottain saamassa haukkuja ja hannanheilutuksia (ja kompensoimassa sita, etten viela ole loytanyt uusia kaveripiireja).

Asiat rupeavat vahitellen loksahtelemaan paikoilleen. Mika tietty on hyva juttu.

Toisaalta jannittava muutoksen ilmapiiri on taas laantumassa.

Ensin oli muutosta ilmassa Baselissa pari kuukautta putkeen. Viimeinen kerta lempiravintolassa, viimeinen kerta kavellen Rhinin rannalla, viimeinen sita, viimeinen tata.

Ja sitten muutto ja iso rypas esimmaisia.

Ensimmainen ruokaostos supermarketissa, ensimmainen kerta paikallisessa pankissa, ensimmaiset itsenaisyyspaivan ilotulitukset.

Asioitten arkiintuessa ensimmaisia ei enaa olekkaan niin tiheaan. Elama rupeaa urautumaan samoille poluille (vaikkakin tassa tapauksessa eri metsassa).

Ja yhtakkia huomaan olon olevan haikea.

Voiko muutokseen jaada koukkuun?