Ma olen kiljahdellut ilosta hiljaa sisallani talla viikolla moneen kertaan.
Partiotytot myymassa pikkuleipia. Poliisiauto donitsipaikan ulkona. Vakuutusmies kysymassa haluanko vakuuttaa kihlasormukseni (kylla). Viinipullo pakattuna ruskeaan paperipussiin. Aamun lehti heitettyna pihamaalle. Posteljooni shortsiuniformussa.
Onko mulla kameraa mukana kun jotain naista tapahtuu?
Ei.
Eli sun pitaa vaan uskoo mun sanaan. Tai tulla kaymaan ja todistamaan miten suuri osa leffoissa ja tv-sarjoissa nahdyista jutuista on totta.
Ja sehan tarkoittaa, etta kaikki ne tunnit jotka olen istunut tv:n edessa ei ole ollut turhaa luppoaikaa vaan tarkeaa dokumentointia muuttoa ennen. Jopa silloin kun en edes tiennyt muuttavani tanne. Olipas mulla tuuria. Jos olisin vain katsellut ranskalaisia taidedokkareita ja saksalaisia poliisisarjoja keski-ikaisista lihavista miehista, ei yleistiotoni uudesta kotimaastani olisi karttunut.
Olipas onni, etta tuli katsottua Frendien ja Sinkkuelaman kaikki tuotantokaudet puhki.
Niin ja me ollaan muuten paatetty olla ostamatta telkkaria. Mita sita nyt turhaan. Gilmore Girls and Desperate Housewives on oven takana ja Gossip Girl, Sinkkuelamaa ja Frendit tunnin junamatkan paassa. Nip Tuck ja Califormication on jo vahan kaukana, toisella rannikolla, mut pystyn elaa ilman niita.
Ja hauskat kotivideot pyoriikin meilla kadella sahlarilla paivittain.
viernes, 21 de mayo de 2010
martes, 18 de mayo de 2010
Amerikassa on monta ihmeellista asiaa, ne hammastyttaa, kummastuttaa pienta kulkijaa
Mun lapparin nappaimet suuttu tosta mun edellisesta "himskatin pikku e" blogista niin paljon, et 7 niista lopetti toimintansa. Olen oppinut laksyni ja en tulevaisuudessa vierita isompien toppailyja pieninpien niskaan. Ainakaan jos ne ovat neliskumaisia, muovisia ja aarettoman tarkeita kirjoittamiseen. Vaikka kaduin tekoani syvasti, ei nappaimet palautuneet toimimaan. Kun lakkoa oli kestanyt 2 paivaa eika ylosalaisin ravistelusta tai maanittelusta ollut apua, jouduin turvautumaan radikaalimpiin toimenpiteisiin ja vaihtamaan niskoittelevan tyovoiman uudella ja kuuliaisemmalla.
Tervehdys nyt jenkkilaisen nappaimiston kautta. Suonethan anteeksi pisteiden puuttumisen a:n ja o:n paalta. Sellaisia hienouksia ei taalta saa.
Hitusen reilut kaksi viikkoa siis takana ja joka paiva olisi aihetta blogiin.
Mahtava asia ulkomailla asumisessa kun on se, etta uusia elamyksia ei tarvitse erikoisemmin lahtea hakemaan. Ne tulevat automaattisesti eteen lahikaupassa ja lenkkipolulla. Joskus ne jopa kannetaan postin mukana suoraan ovelle.
Aloitetaan nyt vaikka siita lenkkipolusta. Toissapaivana sain otettua itseani niskasta kiinni ja lahdin ripealle kavelylenkille. Ajattelin olevani noin 40 minsaa ulkona. En katsos ollut varautunut, etta jumittuisin heti polun alkupaassa puoleksi tunniksi vaihtamaan kuulumisia. Mistas mina tiesin, etta tormaisin Frankiin ja Williin.
Frank (opin taman kaiken samalla seisomalla) on 84-vuotias herttainen pappa joka on asunut aluella koko elamansa. Nykyisin korttelin paassa vanhustentalossa, jossa on myos paivakoti. Paivakodin lapset ovat herttaisia ja ilahduttavat Frankia samoin kun hanen 83-vuotiasta vaimoaan joka selvisi rintasyovasta ja joka on nyt juuri kaymassa heidan tyttarensa luona Mainessa. Toinen tytar asuu etelammassa, mutta hanen kanssaan ei pideta niin paljon yhteytta. Frank on toissa kolmena paivana viikossa laheisessa kaupassa jossa han pakkaa asiakkaiden ostoksia muovikasseihin. Tyoaika on kello kahdesta viiteen, mutta pomo antaa Frankin lopetella jo puoli viiden aikoihin. Tuntipalkka on kuulemaa hyva.
Kun Frank kuuli, etta olen Suomesta ("You have an accent, dear, where are you from?") han ilahtui. Ihan totta? Enpas ole tavannutkaan ketaan Suomesta aikaisemmin. Siita seurasi kertomus Frankin ja hanen vaimonsa sukupuusta ja juurista Eurooppaan.
Niin ja sitten paikalle tuli Will.
Will on nimetty William Shakespearen mukaan ja han on aarettoman ystavallinen sekarotuinen koira. Olen jo unohtanut Willian omistajan nimen, nuori nainen joka osasi kertoa, etta Cannondalen toimisto oli ennen Bethelia Georgetownissa ja etta han tunsi yhden merkin suunnittelijoista 90-luvun alussa.
Siita paastiin sitten Cannondalen historiaan ja miten se konkurssin myota siirtyi pois amerikkalaisilta kanadalaisille. ja niin eteenpain...
Puolituntia.
Hyva jumala sentaa miten amerikkalaiset puhuvat! Espanjalaisethan ovat tylsia tuppisuita!
Tai ehka se olen mina, joka en osaa viela oikeaa koodikielta osoittaakseni toiselle, etta olen jo valmis jatkamaan matkaani. Pitaa treenata seuraavia fraaseja: Huh, onkos se kello jo noin paljon, pitaakin tasta lahtea kotiin/lenkille/kauppaan/kampaajalle. Niinpa/Juu-u (laskeva intonaatio, laahaava aksentti), olipas hauska tavata, ensikertaan.
Ja nopeasti viela vaalimainoksesta joka satiin postissa viimeviikolla. Linda McMahon pyrkii talta alueelta senaattiin. Jos tunnet amerikkalaista vapaapainia on nimi sinulle tuttu. Taalta lisaa englanniksi:
http://en.wikipedia.org/wiki/Linda_McMahon
En ole viela lukenut mainosta eli ei siita sen enempaa. Saattaa Linda olla ihan patevaa kamaa.
Ja viela se viimeiseksi, sokerina pohjalla, hauskuus johon tormasimme eilen Walmartissa. Naa oli myynnissa imureitten vieressa.
Tohveleitten pohjissa on pienet mikrokuitumopit jotka pyyhkii joka askeleella...
Et sellaista ihmeellista ja kummaa viimepaivilta.
Tulipas tasta pitka selostus. Musta on selvasti tulossa puhelias amerikkainen.
Tervehdys nyt jenkkilaisen nappaimiston kautta. Suonethan anteeksi pisteiden puuttumisen a:n ja o:n paalta. Sellaisia hienouksia ei taalta saa.
Hitusen reilut kaksi viikkoa siis takana ja joka paiva olisi aihetta blogiin.
Mahtava asia ulkomailla asumisessa kun on se, etta uusia elamyksia ei tarvitse erikoisemmin lahtea hakemaan. Ne tulevat automaattisesti eteen lahikaupassa ja lenkkipolulla. Joskus ne jopa kannetaan postin mukana suoraan ovelle.
Aloitetaan nyt vaikka siita lenkkipolusta. Toissapaivana sain otettua itseani niskasta kiinni ja lahdin ripealle kavelylenkille. Ajattelin olevani noin 40 minsaa ulkona. En katsos ollut varautunut, etta jumittuisin heti polun alkupaassa puoleksi tunniksi vaihtamaan kuulumisia. Mistas mina tiesin, etta tormaisin Frankiin ja Williin.
Frank (opin taman kaiken samalla seisomalla) on 84-vuotias herttainen pappa joka on asunut aluella koko elamansa. Nykyisin korttelin paassa vanhustentalossa, jossa on myos paivakoti. Paivakodin lapset ovat herttaisia ja ilahduttavat Frankia samoin kun hanen 83-vuotiasta vaimoaan joka selvisi rintasyovasta ja joka on nyt juuri kaymassa heidan tyttarensa luona Mainessa. Toinen tytar asuu etelammassa, mutta hanen kanssaan ei pideta niin paljon yhteytta. Frank on toissa kolmena paivana viikossa laheisessa kaupassa jossa han pakkaa asiakkaiden ostoksia muovikasseihin. Tyoaika on kello kahdesta viiteen, mutta pomo antaa Frankin lopetella jo puoli viiden aikoihin. Tuntipalkka on kuulemaa hyva.
Kun Frank kuuli, etta olen Suomesta ("You have an accent, dear, where are you from?") han ilahtui. Ihan totta? Enpas ole tavannutkaan ketaan Suomesta aikaisemmin. Siita seurasi kertomus Frankin ja hanen vaimonsa sukupuusta ja juurista Eurooppaan.
Niin ja sitten paikalle tuli Will.
Will on nimetty William Shakespearen mukaan ja han on aarettoman ystavallinen sekarotuinen koira. Olen jo unohtanut Willian omistajan nimen, nuori nainen joka osasi kertoa, etta Cannondalen toimisto oli ennen Bethelia Georgetownissa ja etta han tunsi yhden merkin suunnittelijoista 90-luvun alussa.
Siita paastiin sitten Cannondalen historiaan ja miten se konkurssin myota siirtyi pois amerikkalaisilta kanadalaisille. ja niin eteenpain...
Puolituntia.
Hyva jumala sentaa miten amerikkalaiset puhuvat! Espanjalaisethan ovat tylsia tuppisuita!
Tai ehka se olen mina, joka en osaa viela oikeaa koodikielta osoittaakseni toiselle, etta olen jo valmis jatkamaan matkaani. Pitaa treenata seuraavia fraaseja: Huh, onkos se kello jo noin paljon, pitaakin tasta lahtea kotiin/lenkille/kauppaan/kampaajalle. Niinpa/Juu-u (laskeva intonaatio, laahaava aksentti), olipas hauska tavata, ensikertaan.
Ja nopeasti viela vaalimainoksesta joka satiin postissa viimeviikolla. Linda McMahon pyrkii talta alueelta senaattiin. Jos tunnet amerikkalaista vapaapainia on nimi sinulle tuttu. Taalta lisaa englanniksi:
http://en.wikipedia.org/wiki/Linda_McMahon
En ole viela lukenut mainosta eli ei siita sen enempaa. Saattaa Linda olla ihan patevaa kamaa.
Ja viela se viimeiseksi, sokerina pohjalla, hauskuus johon tormasimme eilen Walmartissa. Naa oli myynnissa imureitten vieressa.
Tohveleitten pohjissa on pienet mikrokuitumopit jotka pyyhkii joka askeleella...
Et sellaista ihmeellista ja kummaa viimepaivilta.
Tulipas tasta pitka selostus. Musta on selvasti tulossa puhelias amerikkainen.
miércoles, 12 de mayo de 2010
Pikku e
Vuosia sitten oli ilmassa sählinkiä pikku e:n takia. Silloin sen sai ajokorttiin hakemalla (ilman erillisiä testejä) ja olin tapojeni mukaan viimeisenä päivänä liikkeellä. Jos muistan oikein, niin sain kaikki paperihommat hoidettua ja kun pääsin poliisiasemalle oli vuoronumerot sille päivälle loppu. Jäi pikku e hankkimatta.
Tänään pikku e on taas ajankohtainen, vaikkakin toisella puolella maapalloa ja eri dokumentissa.
Meillä oli tänään tapaaminen kotouttamiseksperttimme (apuna kaikessa maahanmuuttoon liittyvässä) kanssa. Suuntana oli sosiaaliturvatoimisto, josta meidän oli tarkoitus saada mukaamme sosiaaliturvatunnukset. Tunnus on siinä mielessä tärkeä, että ilman sitä ei saada pankkitilejä auki tai anottua paikallisia henkkareita. Ilman paikallisia henkkareita ei taas vuorostaan saada rypästä (onpas hassu sana, rypäs, mistähän sekin tulee?) muita asioita eteenpäin.
Siellä sitten taas täytettiin papereita ja odotettiin vuoroamme.
Kun päästiin luukulle alkoi sukunimien ja syntymäkaupunkien tavaaminen. Kymmenen minuutin kuluttua alkoi kaikki jo näyttää selvältä. Ehdin jo innostua, tämähän oli helppoa!
Klassinen nuolaista ennen kuin tipahtaa, virhe.
"Mikä on toinen nimesi" kysyi pleksin takana oleva keski-ikäinen nainen Juansilta. "Silvestre" vastasi mies kuuliaisesti. "Onko siinä e lopussa?" kuului toinen kysymys. "Kyllä on" oli vastaus.
Pitkä hiljaisuus.
"Minulla täällä koneella lukee Silvestr, ilman e:tä. En voi korjata virhettä täältä. Minun pitää lähettää paperinne takaisin maahanmuuttoviranomaisille joiden tulee korjata virhe, ennenkuin voin antaa teille kummallekaan sosiaaliturvatunnusta."
"Anteeki kuinka?!"
"Sanoin sen jo kerran, en rupea toistamaan itseäni. Tässä teille paperi joka selostaa kaiken. Tunnus tullaan lähettämään teille kotiin korjauksen jälkeen noin kuukaudessa."
Vielä pidempi hiljaisuus.
"Eikö prosessia voi nopeauttaa mitenkään?"
"Ei."
Eli samoin kun ensimmäisessa pikku e tarinassa, tultiin kotiin tyhjin käsin. Nyt odotetaan sormet ristissä, että pieni e löytää tiensä Juansin toisen nimen perään maahanmuuttajien tietokannassa ja että sosiaaliturvatunnus tulee postissa perille kukauden sisään.
Vähänkö arsyttää, mutta mikäs teet. Byrokratian kanssa on välistä tällästä.
Himskatin pikku e.
Tänään pikku e on taas ajankohtainen, vaikkakin toisella puolella maapalloa ja eri dokumentissa.
Meillä oli tänään tapaaminen kotouttamiseksperttimme (apuna kaikessa maahanmuuttoon liittyvässä) kanssa. Suuntana oli sosiaaliturvatoimisto, josta meidän oli tarkoitus saada mukaamme sosiaaliturvatunnukset. Tunnus on siinä mielessä tärkeä, että ilman sitä ei saada pankkitilejä auki tai anottua paikallisia henkkareita. Ilman paikallisia henkkareita ei taas vuorostaan saada rypästä (onpas hassu sana, rypäs, mistähän sekin tulee?) muita asioita eteenpäin.
Siellä sitten taas täytettiin papereita ja odotettiin vuoroamme.
Kun päästiin luukulle alkoi sukunimien ja syntymäkaupunkien tavaaminen. Kymmenen minuutin kuluttua alkoi kaikki jo näyttää selvältä. Ehdin jo innostua, tämähän oli helppoa!
Klassinen nuolaista ennen kuin tipahtaa, virhe.
"Mikä on toinen nimesi" kysyi pleksin takana oleva keski-ikäinen nainen Juansilta. "Silvestre" vastasi mies kuuliaisesti. "Onko siinä e lopussa?" kuului toinen kysymys. "Kyllä on" oli vastaus.
Pitkä hiljaisuus.
"Minulla täällä koneella lukee Silvestr, ilman e:tä. En voi korjata virhettä täältä. Minun pitää lähettää paperinne takaisin maahanmuuttoviranomaisille joiden tulee korjata virhe, ennenkuin voin antaa teille kummallekaan sosiaaliturvatunnusta."
"Anteeki kuinka?!"
"Sanoin sen jo kerran, en rupea toistamaan itseäni. Tässä teille paperi joka selostaa kaiken. Tunnus tullaan lähettämään teille kotiin korjauksen jälkeen noin kuukaudessa."
Vielä pidempi hiljaisuus.
"Eikö prosessia voi nopeauttaa mitenkään?"
"Ei."
Eli samoin kun ensimmäisessa pikku e tarinassa, tultiin kotiin tyhjin käsin. Nyt odotetaan sormet ristissä, että pieni e löytää tiensä Juansin toisen nimen perään maahanmuuttajien tietokannassa ja että sosiaaliturvatunnus tulee postissa perille kukauden sisään.
Vähänkö arsyttää, mutta mikäs teet. Byrokratian kanssa on välistä tällästä.
Himskatin pikku e.
martes, 11 de mayo de 2010
Henna in the Wonderland
In honour of Erin and Juansi who have not (yet) mastered the beautiful Finnish language, I'll try posting in English.
How does it feel to live in the US?
Well, honestly? I have no idea.
Between unpacking, setting up utility bills here and closing down others in Switzerland, I have not really stopped to think about it. Ok, fine, I have, but do not have a proper theory or precise words to describe it.
In the absence of a better decription, lets go with this one: in a way, its like Alice arriving to the Wonderland. It's your world but most of the normal daily things are the wrong size, shape or color. And even the things that look and smell the same, might funtion differently.
Beds are tall, toilet seats are low, cars turn right on a red light and make full 100% stops on a stop sign in the middle of the forest although there are no one on sight.
Just couple of days ago we went to a supermarket to get some basic stuff to our home. We found everything on our list, except toilet paper and dishwasher powder. Well, they did have a selection of one type of each but I was not convinced (Finns and toilet paper is a whole other story I'll get into another time).
So we set of to find those two.
We drive to Beds, Bath and Beyond (yes, that IS the name of the store. Got you thinking about Toy Story, right?). We are greeted there with long tall shelves full of shampoos, toothpastes and bodylotions. Great! This is our place, we think and start to walk around with a happy anticipation of being face to face with a long row of toilet papers soon. We walk around the store. Nothing. We walk around it again. No toilet paper or diswaher powder at sight. But this is a store about Bedrooms, BATHROOMS and other as well (Beyond), right? What is more important in a bathroom than toilet paper? Body lotion? I dont think so.
Resigned, we head back home.
Later in the afternoon, while Juansi is having a siesta, I decide to drive around our neighborhood (yes, no one walks in our neighborhood, we even have drive through banks. How Wonderland is that?) and end up in a pharmacy. And guess what I find there? No, the answer is not body lotion (although they did have that also). Various types of toilet paper and diswasher powder! In-a-pharmacy.
They really are a life saver!
How does it feel to live in the US?
Well, honestly? I have no idea.
Between unpacking, setting up utility bills here and closing down others in Switzerland, I have not really stopped to think about it. Ok, fine, I have, but do not have a proper theory or precise words to describe it.
In the absence of a better decription, lets go with this one: in a way, its like Alice arriving to the Wonderland. It's your world but most of the normal daily things are the wrong size, shape or color. And even the things that look and smell the same, might funtion differently.
Beds are tall, toilet seats are low, cars turn right on a red light and make full 100% stops on a stop sign in the middle of the forest although there are no one on sight.
Just couple of days ago we went to a supermarket to get some basic stuff to our home. We found everything on our list, except toilet paper and dishwasher powder. Well, they did have a selection of one type of each but I was not convinced (Finns and toilet paper is a whole other story I'll get into another time).
So we set of to find those two.
We drive to Beds, Bath and Beyond (yes, that IS the name of the store. Got you thinking about Toy Story, right?). We are greeted there with long tall shelves full of shampoos, toothpastes and bodylotions. Great! This is our place, we think and start to walk around with a happy anticipation of being face to face with a long row of toilet papers soon. We walk around the store. Nothing. We walk around it again. No toilet paper or diswaher powder at sight. But this is a store about Bedrooms, BATHROOMS and other as well (Beyond), right? What is more important in a bathroom than toilet paper? Body lotion? I dont think so.
Resigned, we head back home.
Later in the afternoon, while Juansi is having a siesta, I decide to drive around our neighborhood (yes, no one walks in our neighborhood, we even have drive through banks. How Wonderland is that?) and end up in a pharmacy. And guess what I find there? No, the answer is not body lotion (although they did have that also). Various types of toilet paper and diswasher powder! In-a-pharmacy.
They really are a life saver!
sábado, 8 de mayo de 2010
Lämmin vastaanotto
Onni on: uusi kiva koti (ja kivat vuokraisännät).
En tainnut vielä kertoa vuokraisännästä. Meillä oli tärskyt eilen aamulla juuri ennen muuttomiesten tuloa. Saavuin paikalle tasan 08:30 kuten oli sovittu. Rappusilla minua odotti hymyileväinen mies ruokakassin kanssa. "Kuulin valittäjältä, että tulette ulkomailta. Ajatelin tuoda vähän purtavaa tuhjään jääkaappiin". Voi kun huomaavaista ajattelin.
Eikä siinä vielä kaikki.
Kun selvisi, että Juansi on töissä, eikä tule olemaan paikalla kun muuttomiehet purkavat tavaramme, tarjoutui vuokraisäntä valvomaan asioiden kulkua kanssani ja olemaan apuna ("ei minulla ole mikään kiire").
Eikä siinäkään vielä kaikki.
Kun muuttomiehet paljastuivat rehdeiksi ja huolellisiksi (tai minä hyväksi päällepäsmäriksi) päätti vuokraisäntä luovuttaa vallan ja vastuun kokonaan minulle ja jatkaa matkaansa. Mutta ei ennen kuin oli saanut selville olinko suunnitellut lounastavani. Saadessaan kieltävän vastauksen sanoi hän tulevansa takaisin puolenpäivän aikoihin voileipien kanssa ("minä tiedän millaista on muuttaa koko päivä. Eihän siinä ehdi kokkaamaan. Pidätkö sinä tonnikalasta vai kinkusta?").
Ja niin puoli kahdeltatoista toi vuokraisäntä minulle yhden parhaista tonnikalavoileivistä mitä olen koskaan syönyt.
Eikä siinäkään vielä kaikki.
Kun hän ei osannut vastata kysymykseeni uunin käytöstä (sellanen jumalattoman suuri kaasu-uuni, enhän mä ollut nähnyt saatika käyttänyt sellasta sitten Dominikanisen) lupasi hän tulla käymään seuraavana päivänä (tänään) uudestaan vaimonsa kanssa joka voisi opastaa minua. Sovittiin ajaksi neljältä iltapäivällä. Viittä yli soi puhelin ja vuokraisäntähän se siellä, kyseli kävisikö meille, että he pyörähtäisivät kymmenen minuutin sisään. Ovikello soikin sitten vartin yli neljä ja oven takana oli vuokaisäntien lisäksi heidän kaksi aikuista tytärtään, ja perheen koira. Ollaan nyt sitten tuttuja koko perheen kanssa. Mukanaan heillä oli tietoa alueesta ja koiratarhan osoite, josta oli tullut puhetta eilen. Meillä on nyt kaikkien kännykkänumerot ihan vaan sen varalta, että tarvitsemme jotain ja joku heista ei heti vastaa.
On tää tervetuloseremonia vaan niin erilainen mihin olen tottunut. Ja hyvä niin.
Siinä kaikki.
En tainnut vielä kertoa vuokraisännästä. Meillä oli tärskyt eilen aamulla juuri ennen muuttomiesten tuloa. Saavuin paikalle tasan 08:30 kuten oli sovittu. Rappusilla minua odotti hymyileväinen mies ruokakassin kanssa. "Kuulin valittäjältä, että tulette ulkomailta. Ajatelin tuoda vähän purtavaa tuhjään jääkaappiin". Voi kun huomaavaista ajattelin.
Eikä siinä vielä kaikki.
Kun selvisi, että Juansi on töissä, eikä tule olemaan paikalla kun muuttomiehet purkavat tavaramme, tarjoutui vuokraisäntä valvomaan asioiden kulkua kanssani ja olemaan apuna ("ei minulla ole mikään kiire").
Eikä siinäkään vielä kaikki.
Kun muuttomiehet paljastuivat rehdeiksi ja huolellisiksi (tai minä hyväksi päällepäsmäriksi) päätti vuokraisäntä luovuttaa vallan ja vastuun kokonaan minulle ja jatkaa matkaansa. Mutta ei ennen kuin oli saanut selville olinko suunnitellut lounastavani. Saadessaan kieltävän vastauksen sanoi hän tulevansa takaisin puolenpäivän aikoihin voileipien kanssa ("minä tiedän millaista on muuttaa koko päivä. Eihän siinä ehdi kokkaamaan. Pidätkö sinä tonnikalasta vai kinkusta?").
Ja niin puoli kahdeltatoista toi vuokraisäntä minulle yhden parhaista tonnikalavoileivistä mitä olen koskaan syönyt.
Eikä siinäkään vielä kaikki.
Kun hän ei osannut vastata kysymykseeni uunin käytöstä (sellanen jumalattoman suuri kaasu-uuni, enhän mä ollut nähnyt saatika käyttänyt sellasta sitten Dominikanisen) lupasi hän tulla käymään seuraavana päivänä (tänään) uudestaan vaimonsa kanssa joka voisi opastaa minua. Sovittiin ajaksi neljältä iltapäivällä. Viittä yli soi puhelin ja vuokraisäntähän se siellä, kyseli kävisikö meille, että he pyörähtäisivät kymmenen minuutin sisään. Ovikello soikin sitten vartin yli neljä ja oven takana oli vuokaisäntien lisäksi heidän kaksi aikuista tytärtään, ja perheen koira. Ollaan nyt sitten tuttuja koko perheen kanssa. Mukanaan heillä oli tietoa alueesta ja koiratarhan osoite, josta oli tullut puhetta eilen. Meillä on nyt kaikkien kännykkänumerot ihan vaan sen varalta, että tarvitsemme jotain ja joku heista ei heti vastaa.
On tää tervetuloseremonia vaan niin erilainen mihin olen tottunut. Ja hyvä niin.
Siinä kaikki.
viernes, 7 de mayo de 2010
Muutto
Sanotaan, että yksi kuva vastaa tuhatta sanaa. Olen herännyt tänään 06:00 eli annan kuvien jutella, mä meen nyt päikkäreille.
jueves, 6 de mayo de 2010
Uusi koti
Me ollaan löydetty uusi kolo, jota kutsua kodiksi. Vaihtoehtoja oli tasan neljä ja tämä oli siistein vaihtoehto.
Vuokrasopimus on allekirjoitettu vuodeksi ja muuttomiehet tuo meidän Sveitsistä lähetetyt huonekalut, kipot ja kupit paikalle huomen aamulla. Vähän jännittää miten kaikki sujuu. Onko tavaroita mennyt rikki matkalla? Sadaanko huonekalut ylös kapeasta portaikosta?
Ja samalla pinnalla innostus uuden luomisesta. Hotellihuoneessa asuessa on turistifiilis. Nyt alkaa todellinen hard-core-täysillä-eteenpäin integroituminen. Tutustuminen naapureihin, lähikaupan/baarin/kampaajan/lääkärin/pankin löytäminen.
Niin ja ennenkuin innostutte talon koosta, niin jarrua jarrua, meidän osuus on yläkerta, ei koko lukaasi. Alakerrassa asustaa lapsiperhe (käytin nuuskii takapihalla ja nähtiin lasten leikkikaluja. Juansi veikkaa 2-ja 4-vuotiaita :-)).
Et kyl se tästä vähitellen elämäksi muuttuu.
Vuokrasopimus on allekirjoitettu vuodeksi ja muuttomiehet tuo meidän Sveitsistä lähetetyt huonekalut, kipot ja kupit paikalle huomen aamulla. Vähän jännittää miten kaikki sujuu. Onko tavaroita mennyt rikki matkalla? Sadaanko huonekalut ylös kapeasta portaikosta?
Ja samalla pinnalla innostus uuden luomisesta. Hotellihuoneessa asuessa on turistifiilis. Nyt alkaa todellinen hard-core-täysillä-eteenpäin integroituminen. Tutustuminen naapureihin, lähikaupan/baarin/kampaajan/lääkärin/pankin löytäminen.
Niin ja ennenkuin innostutte talon koosta, niin jarrua jarrua, meidän osuus on yläkerta, ei koko lukaasi. Alakerrassa asustaa lapsiperhe (käytin nuuskii takapihalla ja nähtiin lasten leikkikaluja. Juansi veikkaa 2-ja 4-vuotiaita :-)).
Et kyl se tästä vähitellen elämäksi muuttuu.
martes, 4 de mayo de 2010
Terrorista
Viime lauantaina 30-vuotias Pakistanissa syntynyt, USAn kansalainen Connecticutista lastasi perheauton takaosan täyteen bensaa, kaasupulloja ja ilotulitteita yhdistettynä ajastimeen. Sitten tämä ihmiskunnan ystävä ajoi kärrynsä New Yorkin Times Squarille, parkkeerasi sen ja käveli pois odottaen räjähdystä. Kundilla ei onneks ollut homma ihan hallussa. Auto ei räjähtänyt. Ihmisiä ei kuollut.
Mut pelko on taas pinnassa.
Espanjassa asuessa joka kevät odotettiin ETAn kesäkampanjaa, jossa se räjäytti pommeja jossain Alicanten alueella (kaupungissa tai sen ulkopuolella). Suomessa ja Lontoossa on ollut kans omat hyökkäyksensä (eri syistä). Ja vaikka Baselissa ei terrorismia tarvinnut eritysesti pelätä, onnettomuuksia sattuu sielläkin.
Oma henki ei ole koskaan turvattu. Pelkoon on siis syytä aina. Mut kuka jaksaa olla pelokas 24/7?
Pelko on hyväksi, kun se pitää meidät valppaina tunnistamaan mahdolisen uhan. Pelko ei ole rakentavaa, kun se rajoittaa meidän normaalia elämää.
Täällä yritän nyt sitten löytää balanssia noiden kahden välistä.
Ja junassa matkustan, jos vain mahdollista, viimeisessä vaunussa. Ihan vaan varmuudeksi.
Mut pelko on taas pinnassa.
Espanjassa asuessa joka kevät odotettiin ETAn kesäkampanjaa, jossa se räjäytti pommeja jossain Alicanten alueella (kaupungissa tai sen ulkopuolella). Suomessa ja Lontoossa on ollut kans omat hyökkäyksensä (eri syistä). Ja vaikka Baselissa ei terrorismia tarvinnut eritysesti pelätä, onnettomuuksia sattuu sielläkin.
Oma henki ei ole koskaan turvattu. Pelkoon on siis syytä aina. Mut kuka jaksaa olla pelokas 24/7?
Pelko on hyväksi, kun se pitää meidät valppaina tunnistamaan mahdolisen uhan. Pelko ei ole rakentavaa, kun se rajoittaa meidän normaalia elämää.
Täällä yritän nyt sitten löytää balanssia noiden kahden välistä.
Ja junassa matkustan, jos vain mahdollista, viimeisessä vaunussa. Ihan vaan varmuudeksi.
domingo, 2 de mayo de 2010
Onko koolla väliä?
Olo Connecticutissa on kuin Liisalla ihmemassa. Kaikki on jotenkin tuttua mutta väärän väristä tai kokoista. Tänään ostin tän kolmen vartin hoitoainepullon. Kuvassa mukana "normaalikokoinen" Eurooppalainen shampoopullo. Voi pikkuista.
Ja tässä alla vähän kokoesimerkkiä naksupussista ja -purkista.
Suscribirse a:
Entradas (Atom)