Siita on nyt sitten kulunut jo 2 kuukautta kun laskeuduttiin uudelle mantereelle.
Verhoja ei oo edelleenkaan ikkunoissa tai tauluja seinilla, mut kotiutuminen on silti taydessa kaynnissa.
Paras muffinssipaikka on loytynyt, samoin lemppari vaate- ja ruokakauppa. Juansi kay pyorailemassa paikallisen triathlonklubin kanssa ja mina olen loytanyt koiratarhan jossa kayda viikottain saamassa haukkuja ja hannanheilutuksia (ja kompensoimassa sita, etten viela ole loytanyt uusia kaveripiireja).
Asiat rupeavat vahitellen loksahtelemaan paikoilleen. Mika tietty on hyva juttu.
Toisaalta jannittava muutoksen ilmapiiri on taas laantumassa.
Ensin oli muutosta ilmassa Baselissa pari kuukautta putkeen. Viimeinen kerta lempiravintolassa, viimeinen kerta kavellen Rhinin rannalla, viimeinen sita, viimeinen tata.
Ja sitten muutto ja iso rypas esimmaisia.
Ensimmainen ruokaostos supermarketissa, ensimmainen kerta paikallisessa pankissa, ensimmaiset itsenaisyyspaivan ilotulitukset.
Asioitten arkiintuessa ensimmaisia ei enaa olekkaan niin tiheaan. Elama rupeaa urautumaan samoille poluille (vaikkakin tassa tapauksessa eri metsassa).
Ja yhtakkia huomaan olon olevan haikea.
Voiko muutokseen jaada koukkuun?
Suscribirse a:
Enviar comentarios (Atom)
henna, while i don't understand all of this i feel like it is a bit of a sad post? i hope all is well - all the excitement of the new are has maybe worn off and real life is settling in. i hope you find peace where you are and that you develop a routing which you can call your own and be content with! :) i'm thinking of you!
ResponderEliminarDearest Erin, Oh no worries. All is good. Just wondering if its possible to get addicted to the excitement of the new. Now that things are turning to routines I realize I miss that "all is new and exciting" feeling. Still tons to learn over here, though, the pace is just slower. Hugs to Basel!!!
ResponderEliminar