10+2 asiaa

Ennen maahanmuuttoa tein listaa asioista jotka halusin tehda uudessa kotimaassa. Listaan kertui 10 asiaa jenkeista ja 2 naapurimaista.

1. Pelaa 100 dollaria ruletissa Las Vegassa.

2. Pukeudu stetsoniin ja buutseihin (mieluiten Texasissa).

3. Tee automatka ja yovy tienvarsimotellissa (jossa on mieluiten nuhruinen vihertava tai ruskea sisustus).

4. Tutustu Amish kulttuuriin.

5. Mene Baseball/jenkkifutis/koripallo otteluun ja kannusta joukkuetta ison muovikaden kanssa (ja syo hodari).

6. Syo Macaroni and Cheese:a ja katso Oprah showta

7. Tilaa kiinalaista ruokaa hassuissa pahvilaatikoissa (muista onnenkeksi).

8. Kavele pitkin viidetta avenidaa korkkareissa ja lounasta (cocktailien kera) kivassa ravintolassa.

9. Juhli Thanksgiving:ia (syo kalkkunaa).

10. Syo mustikkapannukakkuja Diners ravintolassa, jossa tarjoilijalla on uniformu ja han kiertaa kahvipannun kanssa tayttamassa ihmisten kahvikuppeja.

10+1. Snorkkeloi Karibilla.

10+2. Ota tangokurssi Buenos Airesissa.

Kun tehtavia kertui listaan sopivasti saman verran kuin kuukausia vuoteen olen yrittanyt tayttaa ainakin yhden kuukaudessa. Tahan mennessa voin ylpeana reportoida, etta 5, 6, ja 10 on kokeiltu.

Eilen tuli kaveltya viidetta avenidaa ja illallistettua kivassa ravintolassa, mut jalassa ei ollut korkkareita. Eli 8. on melkein kans kokeiltu.

Nyt pitaa ruveta jarkkaamaan matkaa Pensylvaniaan (tapaamaan Ammish:eja) tai Texasiin...

Karibia ja Buenos Aires saa jaada kylmille kuukausille.

Hankala aihe

Miten tata nyt selittais.

Asun maassa joka kay sotaa, mutta en ole viela paassyt juttelemaan aiheesta kenenkaan kanssa. Ihan kun olisi Espanjassa eika voisi puhua jalkapallosta.

Syy on tietysti ihan oma. En ota asiaa puheeksi. Varmaankin siksi, etta olen vannoutunut pasifisti ja en tieda miten asiaa lahestya mahdollisismman neutraalisti.

"Mites se sota sujuu, ei sitten loytynyt niita massatuhoaseita?..."

On kaksi yleista lausahdusta joita olen kuullu taalla, joihin haluaisin selvitysta, mutta en tieda kenelta kysyisin ja miten asiani esittaa.

Lausahdys yksi: Sotilaat ovat sankareita.

Tama arsyttaa niin vietavasti. Mika tekee 20 vuotiaasta tappamaan valmiista ihmisesta sankarin? Se etta han laittaa oman henkensa uhatuksi? Se oikeuttaa suoraan sankarin titteliin?

Lausahdus kaksi: Sotilaat puollustavat Amerikan tapaa elaa ja sen vapauksia.

Tassa pitaisi tietenkin ekana selvittaa, mika on Amerikkalainen tapa elaa ja mitka ovat ne uhatut vapaudet, joita nyt puollustetaan vieraalla maalla vakivoimalla.

Pitaa ruveta avaamaan keskustelua aiheesta seuraavilla illalliskutsuilla jotenkin hienovaraisesti.

Saa nahda miten hyvin se tulee sujumaan.

Huonosti lammitetty sauna

Piti sitten tulla Connecticuttiin tama kokemaan. 58 asteen helle. En ole ikina aikasemmin hikoillut tallasessa lammossa, ei koko vuoden aikana Dominikaanisessa, ei Intiassa, ei Espanjassa.

Tarkelleen ottaen ilman lampotila on 38 astetta, mutta hurja ilmankosteus, 65%, tekee helteesta 58 asteisen. Mitaan ei jaksa tehda. Istuessakin hikoaa.

Jos olisin fiksu niin lahtisin ostoksille ilmastoituihin tiloihin, ilmastoidulla autolla, mut kun ei meikkikaan pysy naamassa, ja kaikki vaatteet on hetkessa hikilaikkia taynna en saa itseani raahattua ihmisten ilmoille.

Taidan raahautua punanaamaisena ja hikisena jaatelokioskille.

Tai rannalle ja kellotella rantavedessa.

Tai ajatella talven pakkasia.

Huomenna on luvassa jo onneksi viileampaa.

2 kuukautta

Siita on nyt sitten kulunut jo 2 kuukautta kun laskeuduttiin uudelle mantereelle.

Verhoja ei oo edelleenkaan ikkunoissa tai tauluja seinilla, mut kotiutuminen on silti taydessa kaynnissa.

Paras muffinssipaikka on loytynyt, samoin lemppari vaate- ja ruokakauppa. Juansi kay pyorailemassa paikallisen triathlonklubin kanssa ja mina olen loytanyt koiratarhan jossa kayda viikottain saamassa haukkuja ja hannanheilutuksia (ja kompensoimassa sita, etten viela ole loytanyt uusia kaveripiireja).

Asiat rupeavat vahitellen loksahtelemaan paikoilleen. Mika tietty on hyva juttu.

Toisaalta jannittava muutoksen ilmapiiri on taas laantumassa.

Ensin oli muutosta ilmassa Baselissa pari kuukautta putkeen. Viimeinen kerta lempiravintolassa, viimeinen kerta kavellen Rhinin rannalla, viimeinen sita, viimeinen tata.

Ja sitten muutto ja iso rypas esimmaisia.

Ensimmainen ruokaostos supermarketissa, ensimmainen kerta paikallisessa pankissa, ensimmaiset itsenaisyyspaivan ilotulitukset.

Asioitten arkiintuessa ensimmaisia ei enaa olekkaan niin tiheaan. Elama rupeaa urautumaan samoille poluille (vaikkakin tassa tapauksessa eri metsassa).

Ja yhtakkia huomaan olon olevan haikea.

Voiko muutokseen jaada koukkuun?

My encounter with a pop tart

I knew the day would arrive. It was useless to deny it.

He, a lovechild between a pie and a piece of toast, typically american, me, a stranger in a new country, looking for confort.

I knew I should not, at the same time I was curious, all those people can not be wrong.

It was brief, and although I expected not to enjoy it, I was proven wrong right from the beginning.

He was so much better than I could have ever imagined.

I know it can not happen again. We are not ment to be. He is way too complicated with words like "niacinamide" and "sodium acid pyrophosphate". I like things simple and natural.

But the memory will stay.

Next time someone mentions him I will not say a thing, just smile slightly and remember the sweet moment.

Kafka Amerikassa

Firmojen automatisoidut puhelinpalvelupisteet ovat oikein veitikoita.

Vahan kuin soittaisi dementoituvalle vanhalle tadille. Koskaan ei tieda kauanko puhelu tulee kestamaan, saatko tarvittavan informaation (joko annettua tai vastaanotettua) ja kuinka moneen otteeseen joudut toistamaan oman nimesi.

Tana aamuna sain puhelun autokauppiaalta (en ole tainnut mainita, ostettiin kaytetty Volvo viimeviikolla. Nyt vaan koiraa ja lapsia peliin niin on kiiltokuva valmis. Huomaa ironia, kiitos). Kaikki oli valmista auton luovutukseen, vain pieni sivuseikka piti hoitaa alta pois. Kortissa jonka vakuutusfirma oli faxannut kauppialle todistuksena voimassa olevasta vakuutuksesta, oli mainittu vain Juansin ensimmainen sukunimi. Koska Juansin ajokortissa on molemmat ei dokumentit vastanneet toisiaan 100%.

Lupauduin hoitamaan asian pikimmiten kuntoon.

Kertomus alkaa oikeestaan vasta tasta.

Reippaana Suomalaisena etsin nettisivuilta asiakaspalvelun numeron. Numerossa minua tervehtii automaatti joka kolmen valinnan (autovakuutus, vakuutuksen muutos, haluan etta minua palvellaan Englanniksi) jalkeen pyytaa vakuutus- ja ja postinumeroni. Sitten paasen jonoon puhumunaan oikean ihmisen kanssa.

Minua palvellut keski-ikainen rouva kuuntelee ystavallisesti asiani. Han ei valitettavasti voi auttaa koska vakuutukseni on niin tuore (hankittu maanantaina, voimassa tanaan), ettei se nay viela hanen paatteellaan. Han siirtaa minut toiselle hekilolle. Nuorempi nainen vastaa ja taas kaydaan lapi vakuutus- ja postinumeroa seka nimeani ja syntymaaikaani. Hankaan ei valitettavasti voi tehda asialle mitaan, minun on puhuttava saman henkilon kanssa joka alunperin myi vakuutuksen. Koska en muista hanen nimeaan, etsii nuorikko minulle hanen etunimensa (Nick) ja pyytaa odottamaan kun han yhdistaa. Paadyn linjalle joka kertoo numeron olevan epakunnossa.

Soitan uudelleen.

Nappailen numerokoodit Englannin kielelle, autovakuutukselle ja vakuutuksen muutokselle tottuneesti, samoin vakuutus- ja postinumeroni. Pienen jonotuksen jalkeen minua palvelee nuori mies. Selitan hanelle lyhennetyn version ja pyydan yhdistysta henkilollle seka taman suoraa numeroa silta varalta, etta joudun taas vaaralle linjalle. Saan Nickin vaihteen numeron mutta kuulen, etten voi soittaa hanelle suoraan. Minun pitaa aina menna saman prosessin lapi. Kiitan ja pyydan yhdistamaan. Puhelu katkeaa.

Vedan henkea ja soitan uudestaan. Eivat paase minusta eroon nain helposti.

Nappailen numerokoodit Englannin kielelle, autovakuutukselle ja vakuutuksen muutokselle ulkomuistista, samoin vakuutus- ja postinumeroni. Pyydan puheluun vastannutta henkiloa yhdistamaan minut vaihteeseen 2907. Numerossa on puhelinvastaaja jonka aanittanyt miesaani puhuu niin nopeasti, etten saa viestista muuta selvaa kuin etta mainitaan loma, kolleegan nimi ja puhelinnumero (jota en ehtinyt kirjoittaa ylos). Jatan viestin varmuuden vuoksi.

Yritan uudelleen.

Tekee mieli kirota automaattiselle aanelle. Nappailen taas tarvittavat koodit ja kun paasen puheille ihmisen kanssa, pyydan hanta yhdistamaan naiselle jonka nimi mainittiin vastaajaviestissa. Minut yhdistetaan. Paasen taas vastaajaan joka kertoo numeron vaihtuneen. Tama numero ei ole enaa kaytossa. Uusi numero lausutaan rauhallisesti ja selvasti, saan sen ylos.

Soitan uuteen numeroon.

Uuden tyyppinen automaatti. Samat kuviot. Kun paasen puhumaan toisen luusta ja nahkasta tehdyn otuksen kanssa pyydan hanta yhdistamaan minut uuteen numeroon. Taas vastaaja jossa pyydetaan soittamaan alkuperaiseen asiakaspalvelunumeroon. Jatan silti viestin.

Aikaa on kulunut 40 min siita kun aloitin.

En tieda itkisinko vai raivoaisinko.

Vedan henkea, oikaisen ryhdin ja kokeilen viela kerran soittaa Nickille. Nyt kuuntleen kielikeskella suuta mita viestissa sanotaan. "Olen lomalla 9-14 Kesakuuta"... Tanaan on 16. Hanen pitaisi olla paikalla. Jatan toisen viestin.

Viiden minuutin kuluttua puhelin soi. "hei, taalla Nick". Selviaa, etta han ei ole se Nick jonka kanssa minun tarvitsee puhua. Han on pomoportaassa ja minun Nickini on myynnissa. Kaytan tilaisuutta hyvakseni ja tilitan pomoporras Nickille miten turhauttaavaa heidan asiakaspalvelunsa on ja miten olen jo valmis vaihtamaan firmaa. Nick kuuntelee ystavallisesti, pahoittelee syvasti, etsii minulle oikean Nickin ja hanen pomonsa numeron ja jakaa kanssani salaisuuden. Minun tulee kayttaa uutta asiakaspalvelunumeroa ja automaatin vastatessa painaa tahtea ja nappailla 2086. Niin paasen puhumaan suoraan toisen immeisen kanssa. Minun Nickini vaihde toimii samalla lailla. Ei automaattia. Suoraan Nick.

Kiitan hanta ja tunnen olevani voiton puolella.

Soitan uuteen numeroon ja nappailen oikean Nickin vaihteen. Puhelimeen vastaa Matt. Pyydan, etta minut yhdistetaan Nickille. Matt tekee tyota kaskettya mutta ei saa yhteytta toimimaan. Han antaa minulle uuden numeron johon soittaa. Joudun pidattelemaan naurua. Tama on jo niiiiiiin yli kaiken jarjellisen, etta en voi olla nauramatta.

Nappailen uuden numeron, painan tahtea ja nappailen Nickin vaihteen. Paasen taas vastaajaan. Jatan Nickille viestin niin neutraalilla aanella kun vain saan itsestani irti.

Nick soittaa 5 minuutin sisaan ja pahoittelee viivastysta. Asia on hoidettu 30 sekunnissa, han faxaa uudet paperit suoraan autokauppiaalle.

Aikaa oli mennyt yli tunti.

Aaseilua kuumuudessa

Kun elohopea kiipee lahelle yhdeksaakymmenta on kuuma. Niin celssiuksina kuin fahrenheitteinakin. Onneks olen ollut lampimanpaikan leireilla treenaamassa useampaan otteeseen, helteen kourat ei ole mulle niin kovat. Nesteytyksesta pidetaan huoli ja kaikki ylimaarainen liikkuminen on poistettu. Kas siksi onkin hyva viettaa paiva taas sisatiloissa ja nena kiinni netissa.

Tai on se nena ollut kiinni myos sanomalaehdessa, sellaisessa nostalgisessa paperiversiossa joka tahraa sormenpaat mustiksi.

Ja vaikka tarkoituksena on olla hissukseen ja rauhassa, saa lehden taide-osio wannabe taidetuntijan pienen sydamen hakaamaan tiheasti. Menisiko ensi viikolla Norah Jonesin puistokonserttiin (ilmainen, 3 dollarin lahjoitus vapaaehtoinen), katsomaan Picasson tai Claude Monet:een (tin? miten sen nyt taivuttais...) nayttelyita, vai jazz konserttiin legendaariseen Blue Noteen? Tai ehka sittenkin kuuntelemaan gospelkuoroa Harlemiin?

Ensimmainen reaktio oli varata kalenteri tayteen ja juosta hulluna paikasta toiseen, mut nyt iski klassinen halvaantuminen liian monen valinnan edessa. Silla on ihan joku nimikin (jota en nut jaksa googlettaa) jonkun aasi se oli, viitaten aasiin joka kahden yhta mehukkaan ja suuren heinakasan valissa kuolee nalkaan pystymatta paattamaan kummasta kasasta soisi ensin.

Etta taalla sita aaseillaan. Allakka on tyhja ja sydan tykyttaa.

Ehka vesilasillinen auttaisi. Parin asteen viileneminen voisi saada rationaalisuuden taas aktivoitumaan.

Tulen juuti takaisin.

...

Eli yritetaan uudestaan. Rauhassa ja vesilasin kanssa.

Tiistaina 8pva on Museum Mile festival jolloin kaikkiin alueen yhdeksaan museoon on ilmainen sisaanpaasy. Sinne voisi menna. Kirjoitetaan ylos allakkaan.

Hyva, tasta se alkaa.

Se Norah Jonesin konsertti kiinnostaisi kanssa, mutta se on Brooklynissa, vahan Manhattanista ja mun juna-asemasta sivussa. Voi olla, etta en saa aikaseksi itsekseni, ellen saa jotakuta mukaan. Kalenteriin keskiviikoksi kysymysmerkilla.

Maanantaina olisi Erykah Badun konsertti mut voi olla, etta kahden aktiivisen viikon jalkeen, kun karraan isan ja aitipuolen lentokentalle sunnuntaina tarvitsen yhden kokonaisen paivan pankkiasioiden ja muiden tylsien, maahanmuuttoon liittyvien askareitten hoitoon. Tai sitten jatan ne tylsyydet johonkin myohasempaan lahitylevaisuuteen (hyvin todennakoista). Laitetaan Erykah ideamyssyyn.

Nayttelyt galleriat ja teatterit (Denzel Washington, Lucy Liu ja Catherine Zeta-Jones on kaikki nahtavissa Broadwaylla) jatan suosiolla ens viikkoon.

Tasahan tata tuli setvittya. Huh.

Sydan pomppoilee taas normaali tahtiin.

Vesi vanhin voitehista.